omatuntoni, uskoni, hartautein, väkevyyteni, voimani, uljuutein!
Oi nostaos aattehet
syvimmät
sekä poveni tuntehet
pyhimmät
valosoihtuna suurena
loimuamaan
pelastuksen taikana
Suomenmaan!
Sydämemme ja sielumme vaatii maa; ne sille me annamme, maa ne saa!
PIKKU AUNELLE.
Kuules Aune-kultanen, kun ma sulle haastelen. Paikan tuon ma sulle soin, että silmäs nähdä voin; katsos noin! Ollos hetken alallasi, hiukan hilli nauruasi.
Kun ma ennen sinunlaisna leikkiväisnä, nauravaisna aamusesta iltahan aina samaan tapahan nähtiin ahertelevan, niin mä silloin luulin, että elo tää ei kyynelettä murheen, elonhuolten vuoksi toisi mulle silmihin.
Päivä pääsi, aika juoksi. Aina vaan ma nähtihin naurusuuna; tokko vaan kyynelöin ma ollenkaan, paitsi silloin, kun ma suutuin häijyn lailla, lupaa vailla luvattomaan, pahaan puutuin, mi ei ollut mielehen isän eikä äityen.
Noin mä nauroin, kun sä nyt.
Naurun syyt' en etsinyt.
Koulunpenkkilöilläkin useasti unhoitin vakavuuden; kujeilin millälailla milloinkin. Tuosta sain ma nuhtehia, joskus aivan ankaria, kun en tainnut totella enkä löynnyt rajoja työn ja leikin. Nauru veikin myös mun usein nurkkahan; häpeän sain raskahan. Korvapuustin läksyt ain saivat naurutaudiltain.