Tiuvut ne soittavat tahdissaan vanhassa, lystikkäässä. Hauska on miettiä matkallaan lauhassa talvisäässä; kavion kopsetta kuunnella; sydäntä lepohon laulella.
Syömeni! Heitähän huolet pois
taikka ne tyystin peitä!
Etköhän mun sinä hetken sois
kulkevan rauhan teitä?
Anna mun levätä hiukan vaan,
että mä voimaa saan.
Voimia vain minä tarvitsen,
voimia tehdä työtä.
Työni ma tunnen ja vapisen,
voima kun ei ole myötä.
Paljo en kestä, heikko kun oon
elämän suurehen taisteloon.
Lennä mun varsani vinhaan vaan
määrämme päähän saakka.
Sullehan paljo ei painakaan
huolteni raskas taakka.
Niiden et painoa tunne sä,
heinien, kaurojen ystävä.
Soittavat tiukuset. Kiirehtää heponi kulkuansa. Taipale taakseni taittuu, jää. Kaupunki pauhullansa katkovi säikeitä mietteiden. Seis hepo! — Luon' olen ystävien.
IV.
ELÄMÄSTÄ.
Jos jotakin täällä on kaunista, niin alla sen piilee pahaa. On kaupalla rakkaus rahasta, on lemmen kahlehet vahaa. Vihan viljoja veljeys kasvattaa ja luottamus pettymyspalkan saa; taka-aikain unta on lemmekkyys ja sijass' on itsekkyys.
Joka mies käy naamari kasvoillaan ja lapsen lailla hän hymyy. Jumalia ja pyhiä palvellaan. Mut takana valhe lymyy. Ja kun kasvoja naamarit peitä ei, niin mikä sen lämmön ja lemmen vei ja missä on pyhät ja jumalat ja taivahan aatelmat?
Etu määrää hengen ja aatoksen ja raha on vallan vaaka. Joka ei ole orjana ainehen, saa kirojen kantaa taakan. Ja hyvä jos jossakin ilmenee, niin elämä senkin jo sokaisee ja verihin tahrii ja maahan lyö; se elämän onkin työ?!