Käy uhmaten nyt yli ihmisten se elämän ankara valta. Kuka täällä nyt kourista säästyi sen, ken päätään nosti sen alta? Ei kenkään onnehen juopunut lie, mut kunkin tuttu on murheen tie, ja sentään kaikki nyt odottaa ja palkaksi tyhjän saa.
Joka pettymys vaikka ne maahan lyö, niin sentään vielä he uottaa. Yli heidän vaikka on mustin yö, he koittohon päivän luottaa. Mut milloin koite on päivän sen, jona kuivuu lähtehet kyynelten ja jolloin ihminen täällä saa sitä, mitä hän odottaa?
KANSAN ÄÄNI KUULUVILLE!
Kansan ääni kuuluville! — taikasana meidän on.
Köyhälistö, kurjalisto, mies ja nainen nouskohon
kansalaisna, ihmisenä ihmisyyttä vaatimaan.
Köyhän ääni myöskin täällä täytyy saada kuulumaan!
Kauvan onkin onnetonna osattomat kärsineet,
kautta huolten huutavaisten onneansa etsineet,
löytämättä, nousematta alta elon valheyön,
hyvitystä puuttuvaisna palkkiosta päivätyön.
Ruha, ruumen, muta musta, alin kerta, sakka maan
pintahan ei päässyt, painui pohjahan se aina vaan,
aina syvää syvemmälle saastahan ja pimeään,
mist' ei valkeutta kohti ylös päässyt yksikään.
Vuosisata vuosisataan vieri, vaihtui aina näin.
Köyhälistö kohdaltansa vaan ei päässyt eteenpäin.
Heiltä puuttui pontevuutta sekä itsetajuntaa,
rohkeutta, rakkautta, veljeyttä vakavaa.
Velttouden, vihan kyynpä nälkä siitti sydämiin,
kyyn, mi myrkkykäärmeheksi kasvoi kiini ihmisiin,
turti tarmon, tahdon tappoi, sydämistä hyvän vei.
Yhteisvoimaa vailla täällä mitään aikaansaada ei.
Mutta sentään siellä, täällä sykki sydän ehyt myös,
niinkuin päre pihtipielen taikka lyhty syksy-yöss',
sytti tulta toisihinkin, tulta toivon tuhkaan loi,
nosti aatteen: veljeshengen, heikon voiman ilmi toi.
Köyhälistö nousi, nosti aatelipun liehumaan:
Oikeutta! Veljeyttä! Tasa-arvo päälle maan!
Joukko lipun ympärillä laajeni ja taajeni,
väkivallan, vaivan alta kansalauma heräsi.