Oi nähkää, kuinka nyt taivaskin valon juhlahan lahjoittaapi. Oi nähkää, Pohjolan hankihin runot Jumala kirjoittaapi ja enkelit lentävät päällä maan — ihan siipien suihkehet kuulet — ja riemua taivahan, riemua maan nyt kuiskivat noiden huulet. Koko taivas, maa nyt julistaa: Tää päivä on päivä Herran!
Katukerjuri heittävi sauvan pois ja rampa on terve jälleen, ja on kuin Luoja leivän sois sekä särpimen pyytäjälleen. Nyt nälkä ja tuskakin unhoittuu tähän riemujen juopumukseen. Nyt tyytyvi köyhä ja kurja muu ilohetkisen hurmaukseen. Joka ihminen nyt tuntee sen: Tää päivä on päivä Herran!
Tää päivä on suurien tunteiden sekä suurien innostusten. Tää päivä on surmaa murheiden, surun, vaivojen vastustusten. Ajan tulevan viesti on päivä tää, ajan armahan, suuren, uuden, jona juhlahetkien hurma jää varaks' vierivän vastaisuuden, kun päällä maan ain tunnetaan: Nyt aika on aikaa Herran!
TUMMAA.
Virvatulet väikkyää, vilppivirret soivat, myrkky musta läikkyää. — Missä onpi hoivat?
Kadotusta, kuolemaa,
veren punoitusta,
kavaluutta katalaa.
— Liekö lohdutusta?
Puoliyötä, hämärää,
yötä päivän päällä.
Ylen monta itkevää
tuskallista täällä
odottaapi aamua, havajaakin yöhön, vailla tointa, tarmoa elämähän, työhön.
Eikä täällä tahdota
elää eikä kuolla,
seistä, eikä kaatua,
tahdotaan vaan huolla.
Eikä ole ollenkaan
oikeata, väärää.
Sidesilmin kuljetaan. —
Mikä minkin määrää?