Kun lieden liekki hulmuva
vei viime puut ja korret,
on takan hiilos tuhkana
ja alastonna orret.
Niin siellä sitä kysytään,
ken kylmän alla kestää
ja tokko tuhot talvisään
voi elinvoima estää.
Ei talvi tule yksinään.
Se vierahia muita
tuo kerallansa kestimään
tuo yhtä ahmatuita.
Tuo tullessansa tauteja
se sekä sairautta,
tuo tuskia ja vaivoja
ja muuta raihnautta.
Näin varustaumattoman
se kuolettaapi elon,
ja siksi, siksi raskahan
se tuopi tälle pelon.
Jos kevättoivo kellä on,
hän voittanut on puolen,
mut kell' on tunne toivoton,
hän horjuu alla huolen.
Oi, syttyköhön sydämiin tää tunne: kevät koittaa! Saa päivänpaiste pakkasiin, uus kevät kylmän voittaa!
SITÄ UUTTA ODOTELLESSA.
Soi huuto nyt ympäri maailman, joka ilmojen ääret huhuu, ja se täyttävi maan sekä taivahan. Näin ääni se meille puhuu: Pois pankaa arvojen astehet, pois yksilön orjuusaattehet! Kukin olkoon herrana itsensä, sillä siksipä hän on luotu. Kukin kuningas olkoon mielensä, ei muut' ole kelleen suotu. Yli kaiken olkohon vapaus; hyvän ompi se kruunaus!
Näin huutaa ääni ja maailma on niinkuni kuolemalla: perustukset järkkyy, rauniona on kaikki ja kauhun alla, väkevänkin voimat herpoutuu, kysymyksiä täynnä on kunkin suu. Mut kova on vastine, ankara ja se julma on korvan kuulta; jos kellä on korvat, on kuuleva näin elämänlakien suulta: Jos uutta luomisen työtä ei voi maailma kestää, niin sen vei perikatohon puuttuva perustus, siis oma sen heikkous!