Näin Valhe valtakuntineen sen tuomionsa sääsi, Mut Tosi valhe-verhoineen myös pakohon jo pääsi ja juoksi, kääntyi korpehen ja on myös siellä eellehen.
KAHDEN VAIHEILLA.
Verkallensa tornikello kahtatoista lyö ja lyö.
Päivä häipyi. Äänetönnä saapunut on syksy-yö.
Ei ees yhtä eläväistä katuloilla yössä nää.
Hiljaisuutta; koski yksin vanhaa virttä virittää.
Lunta, vettä vuorotellen maahan taivas tihruaa.
Voimatonna sähkölamput sumu-yössä lekottaa.
Usva kasvaa, vahveneepi; sitä leikata jo vois.
Kuka kumma kuolevainen askeleensa tänne tois'?
Mutta mitäs! Musta varjo tuolla pyrkii eteenpäin
katuviertä niljakasta, repaleissa, allapäin.
Kohti kosken kohinata kulkijalla matka käy.
Kuolohonko? Eikö hälle enää muuta tietä näy?
Vaiti! Varjon miehen suusta kuulet kuiskinata nyt,
selvän saat sa, miksi mies on tälle tielle eksynyt
— "Vaimorukka, kuinka kuolit juuri tänä yönä sä?
Ylikäypä, raudan raskas meill' on ollut elämä.
Olit heikko, hento vaimo; liian paljo työtä teit,
elämäsi alttarille liian suuren uhrin veit:
Elontaakan lyijy paino murti elinvoimasi,
särki sulta sisimmäisen, vaati sydänveresi.
Sulle, mulle, lapsosille leipäni ei riittänyt.
Siksi työtä, taistelua täällä olet kärsinyt,
kunnes tuosta sun nyt päästi vapahtaja: kuolema,
kohtalosi päätti, antoi lepopaikan Tuonela.
Kova, kolkko kohtalosi viime voimat multa vei,
eikä mulle pelastusta elämässä näy, ei.
Poiss' on toivo, ainut auvo, päivä, jälell' yötä vaan;
sit' en kestä! Kerallasi kulta käyn mä kuolemaan!" —
Yö on musta; mutta mustin miehen muoto sentään lie.
Oikeako vaiko väärä eessä hällä ompi tie?
Oikeako vaiko väärä? — Sitä miesi miettivi,
kun hän kosken partahalla pyörtehiä katsovi.