Avuttomat pienokaiset elämähän vaativat
Yö ja vaimon murhemuisto kuolemahan kutsuvat.
Takana on poljetulla perhe: lapset, maailma,
eessä koski kuohuvainen, elonpääte, kuolema.
Koski pauhaa. Miestä kutsuu: vaahtopäiset pyörtehet.
pienokaiset, valkopäiset, sinisilmät lapsoset,
säälimätön elämä ja nurja, kurja kohtalo,
rakkaus ja elonviha. — Kov' on miehen taistelo.
Katso! Miehen miettiväisen yltä sumu hälvenee,
sade taukoo, musta yöhyt seesteäksi selvenee,
pilvet poistuvat ja kuukin niiden alta vaeltaa,
koko taivas kirkkahinna tähtilöissä kimaltaa.
Nostavi jo päätä mieskin, silmät, katse kirkastuu,
syttyy toivo: elonside, rinnan tuska tuudittuu,
voima kasvaa, sydän käskee taisteluhun, voittamaan,
lasten, itsen, muiden eestä viime voimat koittamaan!
Kiirehellä kulkija jo käypi kohti kotia,
ikävöipi rintahansa painaltaa hän lapsia.
Päivä yöstä selkeneepi, aamukellot kohta soi:
Kell' on toivo, vaikka pieni, hän se seistä täällä voi!
V.
ILMESTY ILONI IMPI.
Kun ma kuljin karkeloissa, istuin iltojen ilossa, niin sä siinnit silmihini, kajastit utukuvana, sytit tulta syömeheni, lemmen lieskahan kohensit, mutta et sä luokse tullut etkä lentänyt lähelle; ja kun koitin kohti käydä, käsin kaunoa tavata, niin sä jo suhahdit siitä, lensit kuni lentimillä, auerpilvenä pakenit luota pojan läylimielen, miehen miettivän polulta.
Tuli tuosta toinen aika, aika kolkko ja kovempi kun en iloa isonnut, kaivannut en karkeloita, olin kyltynyt elohon, väsynyt pahoin peräti, suru syömehen sikisi, tuli tuska tuntohoni, olin kuin kirottu, kärsin päivisin pahasti, yöni valvoin unta ottamatta; sairas sieluni värisi, ruumis raihnanen vapisi.
Silloin taas sa silmihini pilkahdit pimeän halki, tuikit tähtösen tulena yössä poian yksinäisen, toit iloa, toit suloa, lämmitit lumista miestä, kummittelit kuolevaisen elämän-ilona hetken, kaksi, kohta kolmannella pois jo kiirehin katosit.