Illalla uneksin kerta, hautoelin haavehia takkavalkean valossa, eessä roihun riutuvaisen.
Ylleni hämärä hiipi, varjoja vaelteleikse.
Oli mulla polven päällä tyttö pieni, puhdas pulmu, kirkas, kaunis katsannolta, hipiältä hieno, raitis, asuja elämän aamun, päivän koiton, lämmön lapsi.
Tyttönen kätensä kierti, käsivarret hennot, valkeet kahlehiksi kaulahani, sitaisi suloisen solmun, painoi päänsä povelleni, katsett' etsi katseellansa.
Himmeni takassa huike, tulen tuike sammui, riutui puut oli palaneet poroksi; tuolta täältä tuhkan alta hiukan puunti pieni hiili.
Syttyipä sydämeheni, pulpahti povehen mulle uusi aatos, aivan outo, haave herkkä ja valoi nen, jota ma tajusin tuskin, en ees' puolta ymmärtänyt niin se oli outo, kumma ilmestys imehtivälle, mielikarvaan kantajalle vaivassa väettömässä.
Hälveni surujen summa omantunnon tuska, polte; ehjänä sydän sykähti; veren kierto talttui, tyyntyi.
Olinko unessa, vaiko valvehilla? Tuot' en tiennyt.
Tuosta tunsin, kuinka kasvoi rauha, riemu rinnassani, tunsin tuulen henkäyksen, kesäisen ihanan ilman ottavan olemukseni, kokonansa, kaikkinensa; kukkaset yleni, kasvoi, kedon korut keinueli tuossa ihan itsestänsä ilmassa, iloitakseni; lauloi linnut, luomakunnan kaikki kantelot kajahti. Kuulin laineen loiskinata, rantahiekan helskytystä, kahiloiden kumman laulun.
Kuulin korpien kohinan sekä vuorten suuret äänet, erämaiden ennustukset. Kaikki, kaikki kuulin tunsin riemussa rajattomassa, ilossa iki-hyvässä.