Itse mä kedolla kuljin, astelin alankomaita kera tyttösen korean, sinipiian sievänlaisen, soitossa suvisen päivän, illan viileän ilossa.
Suuri ja suloinen rauha, rinnan rauha, onnen huomen oli mun osaksi tullut, tullut mulle, tuiretulle.
Havauduin haavehesta,
humauksesta heräsin.
Polvelt' oli poissa tyttö —
paennut povelta pulmu.
Takka tumma niinkuin yöhyt,
pirttikin pimeä aivan.
Kuitenkin unikuvista, kukkasista kauno-haaveen jotakin jälelle säästyi iloksi elon ikävän:
Usko, luottamus unihin, hartauteen haavehien!
ENNEN JA NYT.
Ennen uskoin ystäviini niinkuin lapsi laittajaansa taikka taatto poikihinsa, siskokin sisarihinsa. Oisin ma ystävän edestä vaikka pääni pantiks' pannut, kuollut koirana kedolle, antanut oman osani onnesta elämässäni, jos ois tälle tarvis tullut, tullut huoli huutavainen. Surmannut olisin ehkä, tappanut tahallisesti ystävääni ilkkuvaisen, pärjääjän parempahani.
Nyt en enää usko, enkä luota liioin lapsen lailla.