Olivat ystävät hyviä, kaikin puolin kunnokkaita, hymyilivät, haastelivat, naurelivat naiset, miehet, kun ma itsekin iloitsin, karkelin keralla heidän.
Mutta kun tulivat tuskat, sydämen surut totiset, kamalat ja kauhistavat, ihmisen ylitse käyvät, niin en löynnyt lohdutusta enkä mä apua saanut yhdeltäkään ystävältä, veijolta hymyilyn hetken.
Sain ma pilkat pistäväiset, saatanalliset sanaset, ilkeän, ivaisen lohdun, vieläpä vihan hymyä naikkosilta nauravilta, miehenpuolilta pahoilta.
Siks en usko ystäviini enkä heitä etsi, kaipaa, luotan yksin itseheni, voimihin vähän urohon, itse mä iloni tunnen, itse kaihoni kevennän.
Yksin on ikävä olla, kaksin kahta kauheampi.
METSÄTIELLÄ.
Musta yöhyt. Metsätiellä hohti hanget ja kimalsi kuuraisissa kukkasissa hongat huojuvat, tulena tuikki tähdet taivahalta.
Kaikui tieltä naurun tirske, sävel soipa ja sorea.
Kuka kulkevi salossa?
Kaikui tieltä toinen ääni, ääni kolkko ja kumea.