Nyt ihmiset sanovat toisilleen:
Voi murheen alhoa tätä!
Ja ajat ne hiipivät hiljalleen
ja vuodet ne vierivät verkalleen,
mut ainapa vain on hätä.
Ja ihmiset elää tahtovat.
Mitä varten? Eivät he tiedä.
Ja vaikka he kurjina kulkevat
sekä onnettomina astuvat,
ei kuolon sanaa he siedä!
Oi, jospa nyt syntyis sankari uus',
mies voittoja varten luotu,
joka tietäis, mikä on vastaisuus
ja untako oisikin onnekkuus,
mit' on ihmisen onneks' suotu?
Koko maailma miestä nyt tarvitseis. Hän saapuu! Koska, milloin? — Ja jospa hän täällä jo kierteleis, surut, murheet, tuskat, vaivat veis, niin — oiskohan onnea silloin?
OI KANSANI KALLIS!
Joko kuolintautia sairastaa tuhatjärvien kansa kallis? Joko Jumala sairahan Suomenmaan näin kuolohon käydä sallis? Oma heimoko hylkäsi kansan tään ja syöksi sen suruhun, kärsintään, ylenantoi ja tappoi tahallaan, tämän kalliin ja kauniin maan?
Ken taitaa vastata? Vastatkoon joku, jolla on siihen voimaa! Mut valhetta vailla hän haastelkoon. Ja jos kansoa ei hän soimaa, vaan syyttävi surmasta vierasta, niin huulilla hällä on valhetta; hän pettävi muita ja itseään. — Näit' täällä mä monta nään.
Sadattuhannet täällä nyt ruikuttaa: Oi voi sua kansa parka! Mut hyväks' sen jotakin uskaltaa joka nahka on liian arka. Maan pylvähät kaikk' ovat katkenneet ovat uljahimmatkin jo uupuneet, maan nouseva nuoriso karkeloi, remu ympäri maata soi.
Tääll' aatteen myllyt ne jauhavat himoruokia, nautinnoita; näät, "ihanteen"-ihmiset nauttivat omantunnon tuskiin noita. (Ne myllyt on seuroja aatteiden, pesäpaikkoja kurjien raukkojen, jotk' kulkusin teuhata tahtovat ja naivat ja huolivat!)
Karusellit ja markkinasirkukset ovat täynnä polvea nuorta. Ihanteet sekä "suuret" aattehet ovat saippuakuplain kuorta; ei jaksa ne kansoa kasvattaa, vaan alemmas aina sen vaivuttaa; ne raukoiks' saattavat nuoret maan. — Maa kärsi ja kestä vaan.