Erämaat sekä aarniometsät ei estettä heille luo.
Ei kuolemanpelko ja vaivat väsymyksen tuntoa tuo.
Sadat päivämatkatpa näin he yhä kulkevat eellehen.
Ja vuorena nousee usko; perus horjua ei voi sen.
Ja he saapuvat Juudan maalle, — Oi riemua, onnea oi!
Sitä kertoa ei voi kieli, suu haastella myös ei voi.
Se, tunne ol' suuri ja soipa ja valtava, voimakas,
alamainen, nöyrä ja kaunis, ihanainen ja arvokas,
Jota tunsivat Itämaan viisaat, kun päättyi jo vihdoin tie,
kun seimessä, eessä jo heidän toden kuningas viimein lie.
Rukouksin ja kiitosvirsin luo lapsen he lankeevat,
häll' aarteet antavat parhaat, joit' tarut vaan antavat.
Ei tietäjät löynneet totta, ei tuiketta yöhönkään.
Mitä löysivät viisaat sitten? — Jumalaisen ja miehen tään
joka vasta sen etsii, löytää, mitä eivät he löytäneet,
min vuoksi he työt' oli tehneet, halk' elämän taistelleet.
Jo lähtivät tietäjät taasen ja he viestinä veivät sen:
Elon syksyn seestäjä syntyi, toden tuojakin valheesen!
Ja viisaat vaipuvat hautaan ja kulkivat kuolemaan,
mut tietoisuudessa tuosta: Saa päivä jo päälle maan!
MIKSIKÄ?
Kun uraa uutta uurretaan ja tietä tehdä tahdotaan, niin miksi jo on meillä pelko, parku lie, kun taipaleella eessä tien on kallio, min yli ehkä vaikeaa on omin voimin kulkea ja joka kenties kokonaan tien voipi sulkea?
Kun kevätpelto kynnetään, maa muokataan ja kylvetään, niin miksi siis on itkusuina ihmiset ja katkerina katsehet, kun Hallahiis' vie viljan? Onhan jokainen jo turmatyössä nähnyt sen niin monet kerrat ennenkin ja ihan takavuosihin.
Kun tapparahan tartutaan ja kuolontietä kuljetaan, niin miksi on ihmettä se, ett' taistotie useesti täällä meidät vie luo tappion? Ken kuningas tai keisari, muu miesi, mikä milloinki on aina, aina voittanut, ei koskaan kaatunut?
Kun naista miesi lempivi ja naisehensa uskovi; mut pettävi hänt' omantunnon tuskitta tuo naikkonen, niin useinpa jo murtuvi mies, mikä aina nähnyt sen on, että täällä naisehen voi uskoa kuin lämpöhön voi luottaa jäätikön.