On uutta nyt luotava jokaisen, kun vanha on vallan mätää. Nyt aika on väistyä varjojen, on meillä jo kyllin hätää. Nyt vuodet on väistyä valheiden ja aika on tuntea totuuden, joka puhdistais, mikä uudistais sekä lepohon kärsivät tuudittais.
TIETÄJÄT.
Epäuskon ja epäilyksen yö verhosi maailman.
Kavaluuden ja vihan ja valheen hämär häivytti taivahan.
Erämaat' oli maa ja vierait' eläjät myös päällä sen.
Nous heimoa vastaan heimo, veli surmana veljyen.
Ja kauneuttansa luonto suri orjana, onneton,
pyhä pilkkaan painuen hukkui, toden ään' oli kaiuton,
sekasortoa, surmaa, hätää vapis, vaikerti avaruus,
mädännytt' oli vanha ja uutta epätoivoin aika jo huus'.
Vain harvat kyseli: miksi elo lankeemuksehen käy;
miks kaatuu, kumoss' on kaikki, ei elämäss' ehjää näy?
Eli ihminen päivästä päivään ja vuodesta vuoteen vaan,
ken orjana, herrana, kenpä ei ollut ois kumpaakaan.
Taru ihana, kaunis, korkee on tarina tietäjäin;
läpi tunki se aikakautten, vuossatojen himmeäin,
ja säilyi ja säästyi, loistaa kuin tähtönen talviyön,
esimerkkinä etsijöille teontavasta hengentyön.
Ukot harmaapäiset ja viisaat, elons' iltahan ehtineet,
halk' elämän valoa yöhön jo olivat etsineet
ja saanehet arvoa, kultaa ja tietäjämaineen myös
ja pettymystä ja tuskaa, valon välkettä vaan ei yöss'.
Kesk-yöt' yhä jatkui. Seisoi ajan kello. Ja turhaan vaan
Itämaiset tietäjät siihen tarkistivat katsettaan.
Ikiyökö jo onkin tullut, ei aamua ensinkään?
Näin miettivät tietäjät viisaat surusydämin, ihmeissään.
Kaikk' oisiko ollut turhaa: työ, toivo ja taistelu,
omantunnon tuska ja kaipuu, poven poltto ja kamppailu?
Ei! Vieläkin vartovat viisaat ja etsivät uudestaan
valontuiketta valheen yöhön ja rauhoa päälle maan.
Taas nuortuvat vanhat miehet, taas nousevat uudelleen.
Ukot uljaat! He lähtevät taasen toden-etsintä matkalleen.
Itämaalta he painuvat länteen: sydän viittovi sinnepäin,
ja on kun tähtönen tuolta myös tuikkisi: tänne näin!