He voisivat lapsina leikitä
ja hymytä hellin mielin
ja tyytyen eränsä etsiä
ja laulella linnunkielin.
Oi, naistemme silmät säihkyä vois
kuin puhtahin aamukaste,
myös vaimot sulona miestens' ois
ja äitinä kunnon lasten.
Jok' ainoa mies ois sankari maan,
niin uljas ja uskollinen,
ja horjua ei vois halvinkaan
maan raataja rauhallinen.
Kevätpellot kiirehin kynnettäis,
ylt'ympäri ojia luotais,
maan mustahan multahan kylvettäis.
— Myös toiselle siunaus suotais.
Ja satoja suuria syksyt tois
ja aumat peltoja peittäis.
Kisalaulut, kantelot kauas sois,
syys-yöt kun huntua heittäis.
Niin — mikä sen kaunihin karkoittaa
ja uskon, toivehet torjuu?
Miks iloita ihmislaps' ei saa,
oi, miks pyhän-pylväs horjuu?
Elonhuolet henkeä herpaisee
ja kurjuus kuntoa myöpi,
sydäntunteita tuskat hallitsee
ja ne sieluhun salvat lyöpi.
Siks miehet miehuutta vailla nyt on
ja neiot neitouttansa,
tosi valhetta vastahan voimaton,
hyvä horjuu heikkouttansa.
Koin syömä ja synnin on onnenpuu ja surun on suuret summat. — Hyvä kerran kaikki kun karkoittuu, jää jälelle kuoleman kummat.