Kuulkaapas te herrat ja ylhäiset, te, joilla on voima ja valta, työmiehen kun kuuluvi huokaus työn raskahan, painavan alta:
Oi, ettekö meillekin tahtoisi
kesäkukkain tuoksua antaa,
sitä taakkaa ettekö huojentais,
jota meidän hartiat kantaa.
Niin murtavan raskasta meillä on työ
ja pitkät, pitkät on päivät.
Ei mieliin lepoa, lohtua luo
elonhuolien synkät häivät.
Laps' raukkojen kasvot on kalvenneet,
veriruusut on kylmän syömät.
Nälän, tuskien alla he vaikertaa.
Isät, äidit on leinin lyömät.
Kotiseinät pienet ja ahtahat
surunsynkeän suojan tarjoo.
Katonräystähät, puistot kaupungin
niin hiukkasen helteeltä varjoo.
Pölypilvet kurkkuja kuivattaa,
tomu raskas rintoja raataa,
savu, saastat, vaivat ja vaikerrus
väkevämmänkin voimat kaataa.
Tää ilmakin ihmistä myrkyttää,
melu, mellakka korvat sulkee.
Lepohetket, illat ja aamutkin
niin kuoleman kiireellä kulkee.
Kesähetkisen siks kai suonette?
Elämää näin meille te luotte.
Ja miksette meillekin antaa vois,
mitä itsellennekin suotte?
MITÄ SÄ TEET?
Oi, kyllähän iskuja kestää voi, ne edestäpäin jos lyövät, mutt' mitä sä teet, kun käärmeet, — kyyt, sua takaapäin vain syövät?