Juur kuin sinä honkana seisoisit
näin iskuja ottain, antain,
niin silioinpa, silloin ne hiipivät
sun luoksesi myrkkyä kantain.
Ne henkesi kytkevät kahleisiin,
ne vertasi myrkyttävät,
ja sitten ne kasteena katoovat,
ja kostosi eksyttävät.
Ja silloin sulle on saapunut yö, yö pitkän pitkä ja musta. — Joka iskuhan silloin maahan lyö, kun uupuvi uskallusta.
KUOLEMAN LINNUT
Kuoleman linnut ilmoja kiitää,
Tuonelan tiirat lentää.
Tuonelan tumman mailta ne liitää.
Tännekö asti entää?
Missä ne linnut ilmasta eroo,
missä ne maahan vaipuu,
siellä ne kantaa kuoleman veroo,
siell' on suru ja kaipuu.
Siellä ne kätkee kantelon kielet,
soittajat sorjat säikkyy,
vanhana vaipuvat nuoret mielet,
Tuonelan laineet läikkyy.
Itkun ja vaivan vaikeat virret
yötä ja päivää soivat,
Tuonelan tuomet, hiisien hirret
antavat ainoot hoivat.
Tuonelan tiirat taivahan peittää,
missä ne milloin kulkee.
Keskehen kesää lunta ne heittää,
ihmiset yöhön sulkee.