Nyt murhetta ja huomenna ehk' erä ilon hurmaa. Ma uskon, luonto, ettet sa mua suruhuni surmaa.
En pääse —
Min' en pääse ja en minä koitakaan lumouksesi kahleista päästä, vaan jos sinä kerran ne irroitat, mua hiukan sa silloin säästä.
Ovat kauniit kantaa kahlehet sun ja eivät ne paljon paina, ja hän, jota kerta ne vangitsee, noit' tahtovi kantaa aina.
Kumpa —
Voi, kumpa me voisimme aina näin toistamme lämmittää, kun kohtalon viimat vinkuu, kun uhkaa talvi ja jää.
Voi, kumpa me voisimme aina
tointoiseemme luottaa näin,
meit' tuska kun vartoo ja vaanii
mure mustin ja myrkykkäin.
Voi, kumpa me voisimme löytää
taas toisemme silloinkin,
kun onnemme muut kukat värjyy
värin kalpein ja keltaisin.
Niin — kumpa me armahin aina näin toistamme lemmittäis, ett' toistemme rakkaus aina sois suojaa ja lämmittäis.
On niinkuin —