On niinkuin nyt minä laulaisin mun viime virteni sulle; mut tiedä en, kuinka ma kertoisin mitä olit sa armahin mulle.
Sinä olit mun onneni rakentaja
ja mun onnettomuuteni luoja,
sinä olit minun rauhani raastaja
ja mun tuntoni tyynen tuoja.
Olit laulajan elämänlaulelma,
olit kulkurin kuoleman soitto,
hymy riemun ja kyynel tuskasta,
yön harso ja huomenkoitto.
Oi, kuinka ma voisin kertoakaan,
mitä soit, mitä et sinä suonut,
kun maljasta, mit' tulit tarjoamaan,
olen liiaksi paljo jo juonut.
Ja nyt humalapäisenä hoilailen vai — myrkkyjuomanko join ma? Vähät siitä, kun virteni viimeisen näin loppuhun laulaa voin ma.
Syntiä tehnyt.
Miks en mä kätkey säkkihin ja tomuhun ja tuhkaan, kun kosto raskas, ankarin mua jumalilta uhkaa?
Miks en ma kulje korpihin
ja kadu koito siellä,
kun oon ma sielu syntisin,
jok' astuu elon tiellä?
Ja mitä tein ma onneton,
mies hourupää ja hurja,
mies mieletön ja tunnoton
ja epäkelpo, kurja:
Ma mieronkäyjä poloinen
sain lahjan jumaloilta,
sain erän suuren, suloisen
ansaitsematta noilta.