Mut tuntenut en arvoaan
ja luotani sen heitin
ja jumalilta kokonaan
näin kasvoni ma peitin.

Ja taas ma kuljen tietäni
kuin köyhin kerjäläinen;
on sammunut mun syömeni
ja tuntoni on jäinen.

On paennut mun päiväni ja hämärtää jo ilta, mut illan laulut ylläni soi kalman kamalilta.

Surusta iloon.

En tiedä, mik' on sattumaa ja mikä muuta lienee, vaan useasti kulkijaa tääll' outo voima vienee.

Näät korven tietä kaameaa,
kuss' surun virttä kuulin,
ma astuvani ainiaan
täss' elämässä luulin.

Mut katso: äkin korpitie,
tuo kivinen ja karu,
mun kukkatanterelle vie,
jok' kaunis on kuin taru,

miss' uinuu ujot orvokit, nuo viehkeät ja vienot, ja ruusut, liljat, narsissit ja sinikellot hienot,

jotk' kaikki, kaikki kumartaa ja hymyilee ja huojuu ja poimijaansa odottaa ja kiehtovaisna nuojuu,

ja jossa, päällä kukkien, käy niiden haltijatar, suloinen tyttö tuoksujen ja värin valtijatar.