Häät juotuaan näät rouvineen
pois korska herra matkas
ja silloin kaiho kanteleen
hiushienot kielet katkas
ja silloin loppui laulukin ja loppui laulajakin, min haamu tielle syöstihin laill' luihun kulkurakin.
III.
Ma näin jo sen, ma näin jo sen, näin unelmaini pyhän ja eessä sielun silmien sen nään nyt yhä, yhä!
Ma kuljin kohti kukkulaa,
min päällä päivä hohti,
kun sinne erä-kulkijaa
halk' korven jäljet johti,
ja kun ma pääsin päälle sen, päin hiiden hirvi juoksi ja silmät tulta tuiskien se luontelihe luoksi.
Ma kohta jousta jännitin
ja kaarta koitin äkin
ja sydämeensä silmäsin
ja koitin tähdätäkin.
Mut yksi ainut katse sen
mun käteni jo nitoi,
yks lieska silmäin syvien
mun vangiks kohta sitoi.
Sen silmät suitsi salamaa,
pyhintä pyhää tulta.
Oi, niiden eessä kalpeaa
on kuun ja päivän kulta.
Ja niiden eessä ihminen
vain vapisee ja vaipuu
ja maahan kääntää katsehen
ja polvillensa taipuu.