Nyt vasta löysin jäljet sen,
ja vannon: niitä seuraan,
vaikk' kiini koskaan saisi en
ma pyhätöiden peuraa.
Yöt, päivät hiihdän jälkiään
ja erämaata matkaan,
ja kotihini kääntymään
mua ei saa jumalatkaan.
Näät päässä tien on kaikkeni, vaan tyhjä takanani; jos katsoisinkaan taakseni, niin ois se kuolemani.
II.
Ma unta näin, kun nukkunut ma olin nuotiolle: ol' linna uljas kohonnut öiselle hongikolle.
Ja linnass' istui neitonen,
seessilmä, silkkitukka,
laps laulujen ja leikkien,
maan kaunokaisin kukka.
Ma olin köyhä laulaja,
mi linnan neittä lempi,
mut ritarilla korskalla
ol' linnan immen hempi.
Ja kaiutellen kanneltain
ma lemmestäni lauloin,
mut ihanaisna impi vain
ritariansa kauloi
ja mulle säälihymyn soi ja palkaks lantin antoi — ja asemies se immen, oi, häävuotehesen kantoi.
Ja häissä linnan neitosen
ja soturin ma soitin,
mut silloin kerran viimeisen
myös kanneltani koitin.