Ja veljiensä, poikiensa ja miestensä kumpujen ääressä seisoivat jälkeenjääneet siskot ja äidit murheissaan, mutta ei murheensa murtamina, sillä heitä tuki horjumaton tietoisuus siitä, että heidän omaisensa olivat kuolleet kalleimpansa puolesta, olivat kuolleet luokkansa vapaustaistelussa, Ja niinpä, vaikka jälkeen jääneitä painoi inhimillinen onnettomuuden ja surun taakka, heijastui heidän mielenhartauden leimaamista piirteistään yhtäkaikki sama kaikkensa uhraava päättäväisyys, mikä muinen kannusti Karthagon naisia leikkaamaan kultaiset kutrinsa miestensä joustenjänteiksi maan ollessa vaarassa.
Ja koskaan suussanne ei valitusta, ei poven pakahtuvan parahdusta kuin usein ennen rauhavuotten mennen. Oi, suurempaa ei sankaruutta varmaan, kuin äitiyden kauhuiss' ajan harmaan. Moist' onko nähty ylevyyttä ennen?
Ja kaikkea tätä kuumeista luokka-antautumista, tätä solidariteetin ehjintä ilmenemistä seuratessaan kävi Hanneksen kuin kaikkien niiden, joiden teot mahtavampi voima määrää. Hänen oma minänsä kutistui pienimpäänsä, hänen yksilölliset halunsa ja intohimonsa katosivat olemattomiin, hän oli vain osanen työläiskaikkeudesta.
Näin sykähteli hänen sisimmässään:
Mikä olen minä, yksilö elämän laineilla?
Vesipisara olen minä meressä, häviävä hiukkanen kaikkeudessa, Mutta vaikka olenkin vain pisara, on minulla elämältä korkein sen lahjoista, tietoisuus. Minä tiedän. Minä tiedän, ettei tarvitse minun tarkoituksettomasti kuluttaa elämääni hukkaan, ei tarvitse minun näivettyä riistännän myllyissä, kuihtua tautien käsissä ja vihdoin vaipua vaivaisen hautaan kuin koiran kuoppaansa. Minä tiedän, että nyt on minulla tilaisuus joko elää taistelevan ja voittoisan työväenluokan mukana nauttien voittomme hedelmiä tai kesken taistelun intoisan hurmion kaatua kunnian kentällä ja saada sijani sankarihaudassa tovereitteni rinnalla, joiden mukana olen vihkiytynyt voittoon tai kuolemaan.
"Kivenkin kovertaa pisara, jos ei voimalla niin yhtämittaa putoamalla" — noin kuuluvat sanoneen muinaiset roomalaiset. Kas siinä nyt tunnussanani. Kova on kapitalismin kallio, sitkeä särkeä on sorron muuri. Mutta pisara kovertaa kivenkin — ei yksi pisara, vaan satojen, tuhansien ja miljoonien pisarain paljous. Yhtämittaa putoamalla ne sen ihmeen saavat aikaan. Ja mitä valtavampana niiden vuo eteenpäin syöksyy, sitä pikemmin tulokset näkyvät. Koski kovertaa kallion juuren, kunnes vesimassojen paino sen kumoon heittää. Kauan on kestänyt sortoa jo. Yhtä kauan on sorrettujen tyytymättömyyden alituiseen kasvava virta sen perusteita kaivanut. Vielä valtava ponnistus, ja se sortuu.
Kuinka suuri on minun osani oleva tässä tehtävässä, sitä en tiedä. En myöskään voi arvioida, kuinka suuri osuus on minun joukollani, koko Suomen työväestöllä oleva tässä historiallisessa tehtävässä. Enkä pidä tarpeellisena edes sitä paljon tutkistella. Eivät ole sitä kysyneet eikä siitä järkeilleet nekään työläisyksilöt ja joukot, jotka ennen minua ovat taisteluiden, vallankumousten vetävän virran mukana tuota kalliota vastaan syöksyneet. Tiedän vain, että nyt on minun vuoroni tullut. Nyt kutsuu minua suuri tehtävä, vallankumoustaistelun valtava virta vetää. Vastustamattomasti vaatii se minua mukaansa ja iloisin mielin annan sen ottaa minut haltuunsa.
En huolehdi yksilöllisestä osastani, en omaisteni tulevaisuutta sure — sellainen on nyt kohtalon kutsu. Meitä kaikkia mahtavampi voima määrää. Iloisin mielin antaudun sen käytettäväksi.
Mutta Pohjanmaalta painuivat työväenluokan säälimättömät viholliset alati valtavammin vyöryin päin punaista rintamaa. Yhä katkerammiksi kävivät kahakat, Punaisten rivit harvenivat. Vereksien voimain tarve kävi päivä päivältä polttavammaksi. Miehiä, miehiä!