Hannes seisoi vartiossa etu-asemalla. Miesten puutteen takia olivat palvelusvuorot venyneet luonnottomiin. Sanottavaa nurkua ei kuitenkaan ollut havaittavissa, mutta väsymys tahtoi väkisinkin vallata ruumiin ja mielen.
Tiedustelijat olivat ilmoittaneet, ettei vihollisten puolella ollut havaittavissa pienintäkään liikettä, Kärsityt paikalliset tappiot olivat vieneet niiltä aloitekyvyn. Mitään hyökkäystä ei ollut odotettavissa.
Otollista tilannetta hyväkseen käyttäen olivat Hanneksen toverit vetäytyneet lepäämään. Myöskin oli kuultu, että rintaman takana toimivaan kenttäsitomoon oli saapunut uusi henkilökunta, uusia tyttöjä; mene tiedä mikä oli saanut hoki väsyneet ja virkistyksen puutteessa olevat pojat vetäytymään paikoiltaan.
Ja niinpä huomasi Hannes olevansa ypöyksin. Jostakin loitompaa vain vieri hillittynä jonkun proletaarisotilaan laulunhyrinä, kunnes sekin lakkasi.
Yksinäisyys kirvoitti Hanneksen ajatukset. Mielikuvitus loihti silmien eteen kotikylän, omaiset ja mielitietyn. Miten herttaista olisikaan saada kyllikseen levätä, levätä omassa kodissaan, nukkua omalla vuoteellaan, nauttia täysin ahmauksin ehjästä kotitunteesta: elää ihmisiksi, tuli hän huokaisseeksi. Ja mikä riemu saada olla lähellä Maria, vaihtaa helliä sanoja ja hyväilyjä, saada ja antaa rakkautta. Rakkaus! Se se sentään köyhimmälle ja kurjimmallekin oli ainoa palssami elämän toivottomassa nälkäarjessa, ainoa joustin, joka kannusti ponnistelemaan, joskohtakin tuloksetta. Rakkaus — siinä se fata morgana, joka loi pettäviä harhakuvia kärsimyksen tiellä läähättävän proletaarin väsymyksestä sumeisiin silmiin, harhakuvia, niin, mutta vailla niitä olisi kädestä kärsään eläjän elämä vieläkin hehkuvampi helvetti. Rakkaus, se se kehitti voimat äärimmilleen, paiskasi jo lopen uupuneen orjan vielä henkitoreissaankin mahdottomuuden muuria vastaan, yllytti, käski: yritä, yritä! Aherra, raada itsesi, omaistesi, lemmittysi, vaimosi, lastesi takia! Raada! — —
Ja Hanneksen mieleen juolahti yön hiljaisuudessa monta elämäänsä, sydäntä hivelevää lemmenkohtausta. Ne tuikkivat hämärästä kuin valoisat tuvanikkunat öisestä kylästä.
Ja häntä rupesi niin hellyttämään. Ihan kyyneleitä lykki silmiin. Ja mielikuvituksen yhä kiihkeämmin askarrellessa unohti Hannes tykkänään missä oli. Petäjää vasten nojautuen hän siinä vain yksinänsä unelmoi ja ikävöi, ja korven humina kuulosti hänen oman apean sydämensä alakuloiselta hyminältä.
Hän joko torkahti tai olivat hänen silmänsä muistelon mailla kulkiessaan kotvaseksi painuneet umpeen, niin ettei hän huomannut, kuinka vastakkaiselta suunnalta muudan musta hiihtävä varjo vähin erin liukui häntä kohti. Vasta kuu varjo oli vain muutaman askeleen päässä hänestä, havahtui hän tulijan somman rasahduksesta, avasi yhtäkkiä silmänsä, tarttui kivääriinsä ja ponnahti pantterin joustavuudella eteenpäin syöstäkseen pistimensä vaanivan vihollisensa rintaan. Tämäkin huomasi nyt vasta vastustajansa — hän oli vain umpimähkään punaisia pälyen liikkunut hämärän suojassa, kunnes äkkiarvaamatta seisoi silmä silmää vasten vihollisen kanssa. Salamannopeasti tarttui hän vyöllä olevaan pistooliinsa ja suuntasi sen kohti punaista sotilasta. Mutta juuri kun hän painoi sormensa liipasimelle, juuri laukauksen pamahtaissa työntyi Hanneksen pistin kuin alkuvoiman painamana hänen rintaansa. Henkitoreissaan, veren purskahtaissa hänen suustaan ja sieramistaan tupertui hän selälleen hangelle ja hänen tuskan vääristyttämät silmänsä näkivät jotakin, mitä hän ei olisi odottanut, ja hänen korvissaan kajahti kuin viimeisellä tuomiolla:
— Siinä palkkasi, konna.
Sillä hän, jonka pistin hänet oli passittanut helvettiin, jonne hän kuului, ja jonka jääväämätön kirous seurasi häntä manalan majoille, oli hänen — veljensä. Ruma oli veljen kuva Hanneksen sydämessä ollut, mutta näky, mikä nyt oli hänen edessään, oli kahta kauheampi. Kauhu ja tuska vääristi kuolevan jääkärin muutenkin inhottavat piirteet ja Kainin leimana irvisti veren värjäämä, lapsuuden aikainen arpi tämän poskessa rumentaen kohtalonsa tavanneen epäkelvon muodon sitäkin hirveämmäksi.