— Ei murhia, jumala paratkoon, vaan verilöylyjä, ei joitakin tihutöitä siellä ja täällä, vaan joukkoteloituksia, ei apuharvennusta vaan puhtaaksiniittämistä. Sanon teille toverit, että se, mitä olen siellä osin omin silmin nähnyt, osin kuullut, on jotakin sellaista, mistä ette te täällä ole uneksineetkaan. Mitä pidätte esim. siitä, etteivät valkoiset tyytyneet edes kylmästi ampumaan työläisiä, vaan raatelivat heitä kuin metsäkarjut: ruhjoivat pyssynperillä pääkalloja, raatelivat pistimillään ruumiit, silpoivat jäseniä, viskasivat muodottomiksi runtelemat uhrinsa avantoihin, eivätkä vain joitakuita, vaan joukottain, kuten tapahtui Rovaniemellä. Mitä pidätte siitä, että esim. Kemissä, jossa on tapettu ainakin hyvän joukon toista sataa työläistä, porvarit kokoontuivat rouvineen ja lapsineen nauttimaan teilajaisista. Mitä pidätte siitä, että ei koko valkoisessa Suomessa löydy paikkakuntaa missä proletaareja ei olisi lopetettu kuin eläimiä, seuduilla sellaisillakin, joissa työväki ei milloinkaan ole edes ajatellut mitään punakaartia ja aseellista toimintaa. Mitä ajattelette siitä, että esim. Varkaudessa on tapettu 4-500 työläistä, Pietarsaaressa — ja mitä eläimellisemmin — satakunta, Vaasassa, Torniossa, Kokkolassa, Kajaanissa, Kannuksessa, Ylivieskassa ja muualla joukottain, ilman mittaa ja määrää, ja Seinäjoella, verikenraali Mannerheimin loistovaunun seinustoilla, niinikään kymmeniä, sata, ehkäpä enemmänkin. Pohjoisessa eivät valkosudet ole tyytyneet murhaamaan vain "joitakin", ei, siellä on tehty puhdasta jälkeä, tapettu työläisiä tuhansittain kylmästi harkiten, nauttien, jopa valokuvaamalla ikuistuttaen tappajaisia.
Niin, ja siinä ei suinkaan ole kaikki. Työväen yhteinen omaisuus on rosvottu. Ei ole "valkoisessa" veri-Suomessa työväestöllä enää ainoatakaan taloa — ja monet niistä olivat kuin kirkkoja! — eikä liioin mitään muutakaan omaisuutta. Kaikki on rosvottu, kaiken ovat tuomarit, papit, porhot, gulashit ja muut roistot riistäneet. Yksinpä työväen kirjapainokin hävitettiin Oulussa. Taistelun jälkeen, kun jo oltiin tehty rauha, ryntäsivät "kulttuurin esitaistelijat" kirjapainoon ja tuhosivat kaiken, hävittivät kaiken suorastaan hekumoiden raakalaismaisuudella.
Eikä siinäkään vielä kaikki. Ei tyydytty yksin tappamaan tuhansia proletaareja, vaan teljettiin tuhansia myös epäinhimillisiin vankileireihin, joissa nälkä, kurjuus ja syöpäläiset tekevät kuulain virkaa.
— Ja me täällä, me punaiset "murhamiehet, rosvot ja varkaat", puuttui nyt puheeseen äskeinen äkeä "kruuvaaja", me emme täällä tiedä miten sulostuttaisimme valkoisten ihannevankeimme elämää. Itse saamme me elää täällä rintamalla kuin siat, mutta he, he viettävät huolettomia päiviä loistorakennusten aurinkoisissa suojissa, joissa he saavat talon puolesta paremman ravinnon kuin me ja sen lisäksi kiltit porvarirouvat ja -neidit suorastaan upottavat heidät herkkuihin ja virvokkeisiin. Niinhän kuuluvat Kirkkonummenkin lahtarit elävän "vankeudessaan" kuin paratiisissa, ja Ruotsin konsuli on "hyväntahtoisesti" ottanut huolehtiakseen, ettei heiltä makeanleivänpäivät lopu. Kuinka sanoikaan hän raportissaan maansa hallitukselle: Täydellinen sopusointu vallitsee hänen ja Punaisen Kaartin ylipäällikön välillä; — sillä lailla sitä pitääkin! Yksinpä vallankumouksessakin ovat herrat herroja etuoikeuksineen, mutta me, työläiset, — no, eihän kannata puhuakaan.
— Niin, mutta, puuttui nyt joku juohea ääni puhumaan, samainen konsulihan lupasi pyytää maansa hallitusta pitämään huolta, että Ruotsin konsuliviranomaiset Pohjois-Suomessa käyttäisivät samaa kontrollia punaisiin sotavankeihin nähden. Eikö siellä sitten ole pantu rikkaa ristiin?
— Mitäs sitä turhia. Ja kuitenkin Oulussakin käännyttiin siinä suhteessa paikallisen konsuliviranomaisen puoleen, joskin tietysti tuloksetta.
— Niin, mutta kysymyksessä eivät siellä olleet herraskaiset, vaan työläiset. Ja se on aivan eri juttu. Työläiset syökööt vaikkapa täitään, kunhan vain kirkkonummelaisilla ja muilla herraskaisilla on pidot pinteessäkin. — Ei ainakaan mitkään prokuraattorit ole siellä haittana.
— Mutta, jatkoi pohjalainen, joskin siellä näin, kuulin ja koin sanoin kuvaamatonta surkeutta, hirmuja sellaisia, joita ei kieli voi toistaa, niin näin siellä toki muutakin, näin köyhälistöluokan siellä kohoavan sellaiseen sielunsuuruuteen, sellaiseen kaikkiuhraavaan jalouteen, että siitä on maamme aikakirjat kertova miespolvesta miespolveen.
Mitähän, lisäsi hän, sytyttäen tarjotun savukkeen ja luotuaan sisäänpäin kääntyneen katseen harmaaksi häipyvään hiillokseen, mitähän jos kertoisin siitä teille pienen tarinan, niiltä ajoilta, jolloin vangeille siellä vielä sai viedä ruokaa:
* * * * *