Kaupunki oli valloitettu.
Nälkäisten, väsyneiden, harjaantumattomain mutta ei sitä vähemmän urheiden työläisten vastarinta oli murrettu.
Ryysyiset luokkataistelijat oli ahdettu vankilaan, poliisikamarin kellareihin ja muihin kidutuskammioihin kuin elukat karsinoihin.
Ja valkoiset vandaalit suorittivat santarmitoimia: nuuskivat asuntoja, pidättivät miehiä, naisia ja lapsia, varastelivat, tuhosivat ja röyhkeilivät.
Kaulusraakuus, herraseläimellisyys vietti riemujuhlaansa, paistatteli päivään ujostelemattomassa alastomuudessaan.
Yhteiskunnan monikirjavat, eriasteiset loiset ja kuhnurit hekumoivat uhriensa parahduksilla.
Työläisen henki ei maksanut mitään. Lapsenkengissä teikaroiva herrasnulkki yhtä hyvin kuin yhteiskunnallista arvonantoa nauttiva sotarosvo, nälkäkeinottelija, gulashi, kuritushuoneen kokelas sai mieliään myöten riistää kunnialliselta työläiseltä hengen. Se oli jopa pyhä velvollisuus. Sitä saarnasivat valkoiset sanomalehdet, papit, opettajat ja huoripukkirunoilijat, Rämsänrannan Rasputiinit.
Työläiset elivät ruumiillisten ja henkisten tuskien helvetissä.
Onnellinen, ken edes toistaiseksi onnistui katoamaan näkyvistä pelastaakseen henkensä ja päästäkseen näkemästä etuoikeutettujen nilviäisten tortyyrihekumaa. — —
Tolkuttomana, onnettomana ja epätoivoisena olin illalla saapunut tuntemattomaan työläismajaan. Ja kuitenkin: kuinka tuttuja sentään kohta olivat kaikki! Minut otettiin vastaan kuin ylin ystävä. Ei mitään selittelyjä. Ei mitään kiemurteluja. Kaikki ymmärrettiin heti. Ja varsinkin pääasia oli heti selvillä. Olin meikäläisiä. Olin hoivan tarpeessa. Siinä mitä pitikin tietää. Ja niin olin rakkaiden, ymmärtäväin, auliiden ja hyväsydämisten tovereiden hoteissa.