Työläissolidariteettia.
Heräsin aamulla pitkän, virkistävän, tervetulleen unen jälkeen. Sitä tervetulleemman, kun tuskin kokonaiseen viikkoon olin saanut unta silmiini. Jännitys, epätoivo, aseiden kalina, taistelu, kaikki oli ollut omiaan häiritsemään lyhyintäkin torkahdusta.
Katselin akkunasta maantielle. Ohi vyöryi vauraiden elintarvekiskurien ihmistäydet reet.
Siinä menivät hyvinvoivat isäpapat, emännät, pojat ja tyttäret kaupunkiin riemuitsemaan "totuuden ja oikeuden voitosta", ja onnittelemaan valkonauhaisia kaupunkilaisomaisiaan "jalosta työstään" ja kiduttamaan telkien takana olevia "roistoja" ivapuheillaan, loukkauksillaan ja halpahintaisen voiton julkeaan hyväntuulenmareeseen vetämillä naamoillaan.
Mutta riensi myöhemmin ohi muitakin.
Sitä mukaa kuin työläistupiin ehti tieto verisen murhenäytelmän päättymisestä työläisten tappiolla, sitä mukaa kuin kaukaisempiinkin majoihin saapui sanoma onnettomuudesta, joka oli kohdannut heikäläisiä, sitä mukaa kuin äidit ja tyttäret saivat tietää omaistensa joutumisesta kidutusluoliin, sitä mukaa alkoi liikenne maantiellä muuttaa väriään ja muotoaan.
Ja sinä ja seuraavina päivinä sain nähdä sellaista mitä ei saata unohtaa.
Niitä meni yhtenä jonona.
Hiihtäviä naisia nimittäin.
Pussit selässä liikkui siinä kohti kaupunkia kalpeita, huolen uurtamia, repaleisia työläisnaisia, vanhoja ja nuoria, ajan, nälän ja orjuuden koukistamista vanhoista vaimoista nuoriin rippikouluikäisiin tyttöihin asti — kaikki yhden ja saman tunteen ja intohimon kannustamina: koettaa lievittää valkoisten petomaisuuden uhreiksi joutuneiden poikainsa, miestensä, veljiensä kohtaloa viemällä ruokaa, ruokaa ja — palavia terveisiä kodeista, missä "punaroistoja" ei suinkaan tuomittu, vaan joissa tappiosta ja suuresta, yhteisestä, kaikkia kohtaavasta onnettomuudesta huolimatta heitä ihailtiin ja jumaloitiin.