Mutta ennenkaikkea — viemällä ruokaa, niin.
Mistä?
Jokaisessa työläiskodissa, jokaisessa mäkituvassahan oli jo viikko-, kuukausi- ja vuosikaupalla nähty nälkää. Elintarpeitahan oli enään ollut vain kuhnureilla, riistäjillä, keinottelijoilla.
Ja nälkä, hirvittävä nälkähän se juuri oli syössyt työläiset taisteluun.
Mistä siis leipää nälkäisten, vankeina viruvien omaisten suihin?
Kotona olevien suista.
Rakkaus, suuremmoinen, ylevä, kaikki uhraava rakkaus sitä loihti esiin, teki ja leipoi.
Jokainen antoi viimeisensä. Kodit sanalla sanoen "ryöstettiin" puhtaiksi. Ja missä ei ollut, siellä koetettiin lainata. Saatiin rahtu sieltä, toinen täältä. Missä oltiin viikkokausia oltu tykkänään leivättä mutta juuri saatu niukka neljännes- tai puoliannos, siellä sälytettiin se koskemattomana kaupunkiin lähtijän pussoseen. Olihan jo kärsitty nälkää niin kauan. Kärsittäköön siis vieläkin. Parkukoot lapset! Ovathan ne saaneet tehdä sitä muutenkin. Kaikillahan on nälkä. Kaikki tarvitsisivat leipää. Mutta suu kiinni! Ei mitään nurinaa nyt.
Sillä vankina olevat isät, miehet ja pojat tarvitsevat välttämättä ruokaa. Helvetillisessä piinassa nääntyvät, nälkäiset sankariomaiset tarvitsevat hoivaa, rakkautta, ruokaa, ruokaa.
Heille siis. Heille siis.