Niin. Siihen pienoiseen vesimaljaan hukkumaan ei saa lähteä Suomen työväenluokka nyt, ei koskaan, jos se tahtoo elää ja nousta yläpuolelle erehdyksiensäkin. Ehkä joku yksityinen siihen vesitilkkaan hukuttautuukin, niin koko luokan täytyy sittekin sitä yhtenäisempänä joukkona lähteä pois vesipisaran äärestä, marssia uljaana valtamerien kulkijana suuria päämääriänsä kohti. Kariskoot pois heikot. Hukuttautukoot vesipuroon ne, jotka vesimaljasta pelastustansa ja pientä henkeänsä etsivät. Se on vain joukolle voimaa, sillä se karistaa pois sairaat aineet. Omat voimat vain silloin puhdistautuvat ja voimanhan täytyy olla tervettä sillä, joka ei kule kerjäläiskyydillä, vaan omin voimin.
Omin voiminhan sitä työväestö astuu senkin askeleen, joka on muodostanut viimeisten suurien kuukausien sisällön. Kunnia niille muutamille, jotka eivät varsinaisesti kuulu työväen luokkaan, mutta jotka kuitenkin jaksoivat lähteä mukaan silloin, kun epätoivoinen kansa näki olevansa pakoitettu hakemaan pelastustansa äärimmäisillä keinoilla. Ehkähän moni niistä silloin näki ja tajusi, mitä on tulossa, mutta on lohdullista nähdä, että he eivät sittenkään erottaneet kohtaloansa epätoivoisen työläisluokan kohtalosta, jopa asettuivat sille näkyvälle paikalle, jossa oli pantu alttiiksi kaikki. Omin voimin on työväestön alettava taas uusi tiensä siitä, missä entiset polut loppuvat. Omin voimin on sen jaksettava olla tyytymätön kunkin päivän saavutuksiinsa ja riennettävä huomenna eteenpäin. Sen on nyt kaadettava maahan kaikki vesimaljat ja etsittävä taaskin uutta tietä omasta voimastansa eikä pelastusta käsiensä pesijän vesipisarasta. Mitkä ne päämäärät ovat, joita kohti työväenluokka tulee vaeltamaan, sitähän ei tarvitse tässä selostella ja varmaa on, että ainakaan luokkatietoinen työläinen ei tule Saarijärven Paavon rikollisella nöyryydellä polvistumaan, syömään tässä maassa pettuleipää sen rikkaan luokan edessä, joka elämänsä joutilaisuudessa runoilee tuon samaisen polvistujan rikollista nöyryyttä, itse eläen sen hartioilla herkkujen höyryssä. Sen Saarijärven Paavon rikollinen nöyryys on oman luokan pettämistä, sen mielen painamista pettuleivän ääreen, työläisluokan nujertamista polvilleen riiston eteen. Saarijärven Paavot ovat niitä sairaloisia lisäkkeitä, jotka omistava luokka on kavalasti istuttanut työläisruumiiseen turmelemaan sen luokan terveyden. Ne Paavot edustavat nöyrän orjan henkeä, eivät sen työläisluokan suurta ja vapaata henkeä, joka tietoisena joukkona kulkee omin voimin. Jos työväenluokka aikoo vapautua, ei se saa ottaa esikuvakseen rikollisen nöyriä, matelevia orjia ja niiden sorrosta tartuttavaa henkeä, vaan se vapaan miehen luja henki, joka kaiken sortuessakin uskaltaa katsoa eteenpäin ja joka ei etsi voimaa kuivista kerjäläissauvoista, vaan ehtymättömistä omista voimista.
Mutta kun on kysymys työväenluokan vapautumisesta, niin on samalla kysymys muustakin kuin siitä onnellisesta pettuleivästä, johon tyytyvät Saarijärven Paavot. Työväenluokkahan on aina ja kaikkialla ravittu henkisestikin pettuleivällä ja juuri siitä huonosta ravinnosta on johtunut sen luokan suurin heikkous siinä suuressa vapautumistaistelussa, johon se on astunut. Työväen luokan asiaa ei näet lopullisesti ratkaista ruumiillisilla vaan henkisillä voimilla. Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi, on Suomen työväenluokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä voimiansa entistä suuremmalla tarmolla. Se ei saa enää henkisen ravinnon alalla tyytyä niihin hallanpanemiin kauran akanoihin, joita sille on tähän asti omistava luokka viskellyt. Sen on tartuttava omin voimin isoon leipään, kartutettava voimansa tullakseen henkisesti niin voimakkaaksi, että kykenee suoriutumaan niistä lukemattomista suurista tehtävistä, jotka tuleva, sosialisoitunut yhteiskunta sen luokan hartioille sälyttää. Ilman sitä henkistä voimaa tulee käsivarrenkin voima olemaan tehoton. Se tuleva sosialistinen yhteiskunta tuhansine vaatimuksinensa on mutkikas laitos, vaatii hoitajaltaan paljon henkistä tavaraa. Se sosialistinen yhteiskunta tulee ainoastaan henkisesti rikkaan luo, sillä henkisesti köyhän majassa sillä ei tulisi olemaan pitkäaikaista asuinsijaa. Asioita on katsottava rohkeasti silmästä silmään, muutoin joudutaan itsepetoksen tuhoisille poluille. Ja työväenluokkaa on jo kylliksi pettänyt nerokkaiden armoton maailma, ei sen siis tarvitse enää lähteä itse itseänsä pettämään. Sen luokan on ennenkaikkea koottava niitä henkisiä rikkauksia, joiden turvin se jaksaa kulkea omin voimin.
Omin voimin. Aina vaan omin voimin. Pois kerjäläissauvat! Kauas vaivaisavut ja joulupatojen viheliäiset ja myrkylliset almut! Säpäleiksi kaikki kerjäläiskelkat ja omat sukset uljaasti jalkoihin! Sillä missä oma voima lakkaa, siinä alkaa kuolema ja hauta. Silloinkin kun kaikki näyttää ympäriltä häviävän ja hajoavan, kun hauta näyttää ympäröivän joka taholta, on tartuttava rohkeasti kiini ainoastaan omaan apuun. Jos sen suurimmankin hädän hetkellä vieras tarjoisi apuansa, ei kuten oma, vaan ylväs almun antaja, on hänelle lausuttava lyhyt ja kuiva: pois luotamme! Sillä kerjäläissauvalla ei koskaan ole voitu luoda, ei voida koskaan luoda mitään. Kerjäläissauva on kuivunut puu, josta ei koskaan puhkea ainoatakaan vihreätä lehteä. Se kerjäläissauva on yhteiskunnallisen rikoksen ja sairauden kammottava tuote, rikkaan luokan ainoa lahja riistetylle työläisluokalle ja jos maailmassa on jotain tarpeetonta ja väärää, niin on se juuri kerjäläissauva.
Miten liekin. Ajat ovat raskaat. Tunnen sen itsessäni. Mutta kaikesta huolimatta on rohkeasti rakennettava elämää. Köyhyyden ja turvattomuuden ajatuskin on lyötävä miehekkäästi pois luota ja sitä mukaa kuin kaikki mennyt kiitää vinhaa vauhtia häviötänsä kohti ja sekasorto riehuu kaikkialla, sitä mukaa on sen kaiken keskellä rohkeasti ja omin voimin tartuttava kiini uuteen elämään. Kaatuneiden veri, kaikki nyt velvoittaa. Tuhon, kaiken lähetessäkin on työväen luokan rohkeasti nostettava kohtalonsa omille hartioillensa, kuinkahan kovia ne kohtalot lienevätkin. Elämän alle ei sorru koskaan se, joka kulkee omin voimin. Haudassakaan ei ole kuolemaa sille, joka uskaltaa luottaa omaan itseensä. Tapaukset vyöryvät nyt kyllä omalla voimallaan. Niiden kulkua ei jakseta hillitä, mutta oman elämänsä, oman kohtalonsa herrana seisoo tälläkin sekasorron suurella hetkellä Suomen työväenluokka, jos se vaan tahtoo uskoa omaan itseensä ja kulkea ja elää omin voimin.
Siinä tunnussana. Aina, raskaammissakin vaiheissa omin voimin. Ainoastaan sen voiman nimessä on työväenluokalle taattu tulevaisuus, voitto ja elämä.
Kirje ruumiskasoilta.
Rakas äiti.
Kohtalo on tehnyt minusta pahaa pilaa. Sen sijaan, että se olisi lähettänyt kohdalleni armeliaan granaatin tai asianmukaiseen kohtaan sattuneen kiväärinkuulan — ja siitä, etten niitä Tampereen piirityksen aikana karttanut, siitä saat olla vakuutettu — sen sijaan pakotti kohtalo minut ei ainoastaan kärsimään kaupungin menetyksen tuottaman katkeruuden vaan myös kokemaan kaikki sitä seuranneet kauhut.
Ihmettelen, etten ole tullut hulluksi. Mutta ehdinhän vielä — vieressäni juuri joku nälkään nääntynyt, tuntematon toveri tekee lähtöä tästä maailmasta, ja leirimme seinustalla pamahti paraikaa yhteislaukaus: lahtarit siellä murhaavat aseettomia työläisiä; ehdinhän vielä, sanon, sillä kaikki tämä jatkuu. Ollaan ehkä vasta alussa. Mutta siksi toiseksi ei kukaan tiedä, koska tulee hänen vuoronsa. Tänään tai huomenna voi tulla minun, ja niinpä siten pelastunen tulemasta mielipuoleksi.