Sitä ennen mielin kuitenkin kertoa sinulle siitä kauheasta. Niin, tokko tiedätkään, ettei Hilmakaan enää ole elävien kirjoissa?
Vaikka eihän nyt pitäisi nostaa melua yksilöistä: kaikki työläisethän varsinkin tällä haavaa ovat kärsimyssisaria ja -veljiä, uhritovereita. Ja kuitenkin — no, ymmärrät kun kerron.
Tietenkin jo olet kuullut, että lahtarit heti kun saivat kaupungin haltuunsa, alkoivat näyttää mitä laatua "kulttuurin esitaistelijoita" olivat. Tappoivat ensi aluksi umpimähkään kaduilla ja porttikäytävissä joukottain työläisiä: ampuivat, iskivät pyssynperillä, raatelivat pistimillä, riistivät ihmishenkiä silmittömän vihan vallassa yhtäkkiä, mutta myös hiljakseen kiduttaen, harkitsemalla kuoliaaksi rääkäten. Ensi murhapuuskastaan päästyään kokosivat meidät torille. Meitä oli siinä kaikkiaan 8-9 tuhatta epätoivon ja kauhun menehdyttämää kurjaa olentoa avoimella torilla, missä saimme seistä toista vuorokautta syömättä, juomatta, kuularuiskujen saartamina ja lahtareiden herjaamina ja uhkaamina. Jos horjahditkaan väsymyksestä paikaltasi, olit vaarassa joutua ammutuksi.
Sitten ajettiin meidät kuin teuraskarja — tosiaankin teuraskarja! — rautatiemakasiiniin, sullottiin tuohon metallilevyistä tehtyyn rakennukseen kuin mikä muu tavara hyvänsä. Siellä oli niin ahdasta, ettei voinut ajatellakaan nukkumista, ja ahtaudesta huolimatta niin kylmä, että hampaat kalisivat suussa. Ja lahtarit kävivät vieraisilla. Eivät tuoneet mukanaan mitään ulkomaan konsuleja katsomaan, viihdyimmekö hyvin, ah-ei! Tulivat hakemaan työläismaalitauluja makasiinin seinustalle: ensin kaikki "ryssät" — perkele, koskahan noidenkin satojen uhriteuraiden puolesta kostetaan! — sitten meikäläisiä. Mutta tulivat myös besorgaamaan. Vaikeata oli hillitä raivoaan, kun näki, kuinka valkoiset sotilaat: herraapelkäävät körttiläiset, koulupojat, ylioppilaat ja muut paremmat ihmiset puhdistelivat taskujamme, veivät viimeiset pennoset, taskukellot, sieppasivat saappaat jaloista, veivätpä jopa kokonaisen vaatekerran päältä, jos kellä sattui olemaan uusi tai ehjä.
Ja sitten tämä nälkä, ja sitten nämä syöpäläiset!
Mutta tästä kaikesta en oikeastaan aikonut puhua, vaan siitä kauheasta.
Joukko vankeja vietiin hautaamaan "kaatuneita" tovereitamme. Minäkin jouduin mukaan. Nälkä ja onnettomuus oli tosin tehnyt meidät niin heikoiksi, että tuskin pysyimme pystyssä. Mutta revolveri ja pistin — ne ovat aika ankaria työnteettäjiä.
Olin jo useita tunteja häärinyt valtaisan "haudan" pohjalla ottaen vastaan ylhäältä ojennettuja alastomiksi ryöstettyjä ruumiita. Haudan reunalle saapui hevoskuorma kuorman jälkeen, missä ne kumottiin kuin lantakuormat. Ah, noita silvotuista, ruhjotuista, ryöstetyistä ihmisruumiista kerääntyneitä röykkiöitä! Kammon tuottama hermopuistatus, voimainponnistuksista johtunut väsymys ja nälkä olivat lyyhistyttää läjään. Mutta uhkaava pistin ja vartiosotilaan kiroukset — ne pakottivat ponnistelemaan edelleen.
Kätteni kautta oli jo vyörynyt kymmeniä "ryssiä", punakaartilaisia, miehiä ja naisia, kun taas ojennettiin minulle puolialaston naisen ruumis, jonka pään lahtarien dum-dumkuula oli lähes muodottomaksi ruhjonut. Konemaisesti olin jälleen suorittaa "järjestelytyöni" — kekseliäät valkoiset olivat antaneet määräyksen, että "ryssäin huorat" oli haudassa asetettava näiden kanssa määrättyyn asentoon — kun sattumalta tulin luoneeksi väsyneen katseeni uhriraukan runneltuihin kasvoihin.
Ja mitä näinkään! Käsivarsillani lepäsi oma sisareni, kuolleena, kylmänä, valkopetojen eläimellisesti raatelemana, vielä kuollessaankin häväistynä. Mielenliikutus vei hetkiseksi voimani. Horjahdin haudan seinustalle poloista ruumista rintaani vasten puristaen ikäänkuin sen alastomuutta verhotakseni. Ennätin seistä siinä suunniltani typertyneenä korkeintaan jonkun sekunnin. Mutta mitä mietteitä ennättikään herätä aivoissani! Viha raakalaisia kohtaan vavisutti joka hermosäiettäni, ja sisimpääni tulvahti ääretön, ennentuntematon, koskaan sammumaton viha, jonka toivon johtavan minut tästä valkoisesta helvetistä elävänä voidakseni kostaa, kostaa, kostaa! Mutta en tuntenut yksin vihaa, vaan myös hellyyttä. Kuinka sanomattoman mielelläni olisin toivonut, että hän, ruhjottu sisko-parkani, olisi tuntenut, millä hellyydestä vapisevalla kädelläni suorin hänen veren ja lian tahraamia suortuviaan, millä veljellisellä vakavuudella koetin kääriä hänet vaatteidensa riekaleiseen, jotta eivät valkosudet haudan partaalla olisi voineet tyydyttää luonnotonta riettauttaan hänen alastomuudellaan. Mutta pyövelin piilun alla ei käy tunteileminen.