Ja väsyneenä silloin pään ma taivuttava oon
ja kummultanne noutava uljuutta uutta näin
ja jälleen vaiti hymyillen käyn niin mä taisteloon,
käyn mainetöihin uskaltain kuin tekin pystypäin.
Mutta ruotsalainen runoilijatoveri ei tietänyt, että tältä valkopyövelien uhriksi joutuneelta pariskunnalta jäi jälkeen pikku punikki, parin vuoden vanha poika; muuten olisi tämä varmaan myös saanut häneltä säkeistönsä.
Tälle tulevalle vanhempiensa kostajalle on suomalainen runoniekka sen sijaan laulanut laulusensa.
Kas tässä:
Koston perijä.
Kova kohtalos, piltti sa pienoinen, niin nuornahan orvoksi jäit sä. Ajan melskeisen, verihohteisen, periturmion luokkasi näit sä. Oli nuorna jo kauhu sun saattos: sudet valkoiset raateli taattos ja äitisi armahan.
Verin värjätyt kunnaat Tampereen sun rakkaimmistasi puhuu, työn urhoista aikahan vastaiseen punapaadet hurmeiset huhuu. Taru kertova on miten ylhä oli sankarikuolema jylhä sun työläisvanhempais.
Käsi kädessä kuinka astuivat tuliputkia vastaan he innoin ja kuinka uljaina kaatuivat he vertavuotavin rinnoin elon luokkansa lunnaaksi antain, erän kalleimman uhriksi kantain ajan alttarill' ankean.
Taru kertova on miten julmurit sukukuntaasi sortivat kurjaa, miten kahleita kantoivat sankarit, tuta tuskaa saivat hurjaa tai vanhempaisi lailla elon oikeutta vailla manan maille he häädettiin.
Vert' tihkuva, kaamea on taru tuo, joka vainovuosista haastaa, kuvan synkän se vaiheista vaikeista luo, joka työläisrintaa se raastaa, vaan tulena sua se hiiltää, jota miero ja orpous viiltää, jota huuhteli hurmevuo,