Sotakutsuna kaikuen sulle se soi, verivelasta muistuttaa se. Se maksa ja tee tili tuikea, oi, pois sortaja valta sa laase! Isäs, äitisi poikana vartu ja työläisurhona tartu sa kalpahan kostajan!
Valkoinen terrori: verilöylyt.
Mielenkiintoisessa analyysissään "Vallankumouksen koulu" lausuu toveri O.V. Kuusinen, kosketellessaan Suomen luokkasodan jälkeistä aikaa, m.m. näinikään:
"He (porvarit) saivat sen (orjavoudin) paikan ja ruoskan käteensä. Eikä koskaan maailmassa ole veristä orjanruoskaa sen katalammalla pedonhimolla heilutettu, kuin Svinhufvudin voutikauden aikana Suomessa on tehty, herkeämättä päivästä toiseen, nyt jo kuudetta kuukautta. Suomen porvariston koston hekuma on vallankumouksen jälkeen vaatinut suuremman määrän kuolonuhreja turvattomista vangeista, kuin mitä koko kolme kuukautta kestänyt ankara luokkasota työväeltä uhreja vei. Järjestelmällisesti jatketulla tovereittemme joukkoteurastuksella on Suomen valkoinen lahtarivalta aivan kuin koettanut hermoja järkyttävällä räikeydellä osoittaa kaikkien maiden työväelle, mikä koston hurjastelu heitäkin voi uhata, jos he eivät heti valtaan päästyään pane omaa maansa porvaristoa rautaisen diktatuurinsa alaiseksi, vaan noudattavat sekä vapaina että vankeina olevain luokkavihollistensa suhteen samallaista herkkätuntoista ihmisellisyyttä, kuin meidän vallankumoushallituksemme Suomessa noudatti. Paitsi joukkoteurastuksia, otti Suomen porvaristo alun pitäen kostokeinonaan käytäntöön myös vankien tappamisen nälkään. Se on nähtävästi jumalata pelkäävän monarkistisen osakeyhtiö-pääoman hekumallisinta joukkokostoa: kun työläiset, jotka ovat ylpeinä tunteneet olevansa kaiken rikkauden luojia ja oikeita omistajia, nyt vangittuina nälän kouristuksissa vääntelevät, sinertyvät ja toinen toisensa jälkeen henkensä heittävät, niin sitä nähdessään hieno osakepääoman valtias parhaiten sulattelee rasvojaan, kiihoittaa ruokahaluaan ja nauttii yli-inhimillisestä valastaan… Nauttii niin liiaksikin, että siksi kertaa miltei unohtaa — kuten kaikki huijarit — että elävää työvoimaa enää tarvitaankaan, kunnes joku yksityiskapitalisti, kuten vapaaherra Linder, havahtuu humalasta nähdessään tilojensa ja tehtaittensa jäävän työvoimista aivan kylmille, sanoo kohmeloisen totuuden: 'tämä on kunniatonta', sekä kehottaa svinhufvudilaisia ammattiveljiään suurempaan kohtuullisuuteen kostonnautinnossa."
Niin.
Edessäni on valtaisa valkoisten verihekumasta puhuva todistusainehisto, ja sen nojalla saa todellakin sen käsityksen, että porvarit jo luokkasodan aikana — omalla alueellaan — mutta varsinkin een jälkeen hullujen koirien tavoin raadellessaan valtaansa joutunutta työväenluokkaa tykkänään unohtivat, "ken pitää rikkaat leivässä".
Nähtiin, ettei ollut kaikunut kuuroille korville saarnatuoleista ja porvarillisissa sanomalehdissä annetut suorat kehoitukset murhiin. Turhaan eivät kirjailijat sellaiset kuin Juhani Aho, Ilmari Kianto y.m. olleet ärsyttäneet lukijakuntansa, porvarieläimistön alhaisimpia viettejä.
Työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin kuin kaniineja, tapettiin sellaisia, jotka olivat tarttuneet aseisiin, mutta tapettiin myös tuhansittain muita, tapettiin yksinäisissä maalaiskylissä, väestökeskuksissa, kaupungeissa. Kokonaisten kuukausien aikana ei yksikään järjestöihin kuuluva työläinen ollut varma hengestään, ei varsinkaan luottamushenkilö. Kuka koulupoika, ylioppilas, pappi, porvari tai maanpösö tahansa oli oikeutettu murhaamaan työläisiä. Tuhansia tragedioita on näytelty yksinäisillä salomailla, jolloin valkosudet ovat tulleet ja muitta mutkitta vieneet viimeiselle retkelle: metsänreunaan, köyhän perheenisän tai pojan tai molemmat. Mutta jylhimmät murhenäytelmät, taivaaseen asti kostoa huutavat kauhuesitykset suoritettiin kuitenkin väestökeskuksissa sekä seuduilla, joissa suurempia punakaartilaisjoukkoja saatiin vangiksi. Siellä "monarkistisen osakeyhtiön" lihamyllyt rouskuttelivat kokonaisia vuoria työläisruumiita, siellä valkoiset pedot valtoinaan piehtaroivat työläisveressä ja -niljassa.
Niin, mikä onni, että löytyy lukemattomia näiden pyöristyttäväin joukkomurhain silminnäkijöitä ja seuraajia, jotka itse ihmeen tavalla ovat säästyneet joutumasta valkoisten verikoirien ihmisliha-nälkäisiin hampaisiin. Onni siksi, että näiden tapausten kuvaajilta säästyy kaikki vaiva lähteä harhailemaan mielikuvituksen maille, missä yksinäiset puut estäisivät näkemästä koko kauhujen korven — rikkainkaan fantasia ei kykenisi luomaan kylliksi valtavia kuvia valkoisten määrättömistä veriteoista.
Saadaksemme siis jonkunlaisenkaan käsityksen niistä tutustukaamme tässä vain joihinkin mukana olleiden kuvauksiin.