Kunnallisasetukset, ne syövytettiin läpikotasin julkeimmalla lahtarihengellä. Lasketaan noin 700,000 hengeltä riistetyn äänioikeus!
Ja paljon muuta hyvää ja kaunista ehti valkoisten ripe-eduskunta luontaa esiin. Mutta tässä ei enää huolittane puuttua kuin yhteen sen aikaansaannokseen, vallankaappauksen, jonka se suoritti valitsemalla maalle saksalaisen (kuinkas muuten!) kuninkaan.
Se kuningashuijaus, se oli ihana ylösottamus. Se vei voiton kaikista mihin Suomen vallassaolijat kapinan kukistamisen jälkeen ryhtyivät. Kuningas-ajatus oli herännyt vain pienen koplakunnan aivoissa, siitä olivat lähemmin sopineet ne, jotka olivat myyneet maan Saksalle. Itse valkoisistakin oli suuri osa hanketta vastaan. Mutta maaperä muokattiin. Uppiniskaiset sanomalehdet toimittajineen ostettiin, harjoitettiin painostusta ja petosta yksinpä eduskunnassakin. Kaiken varalta koottiin monarkistisia sotajoukkoja Helsinkiin. Oltiin vaikka asevoimalla valmiit nujertamaan tasavaltalainen opinioni. Mutta aseita ei tarvinnut paljastaa. Vastahakoiset "tulivat järkiinsä". Ehkäpä se kuningas sentään oli poikaa, varsinkin kun se saatiin Saksanmaalta. Lempo tässä tietäköön mihin ilman kuningasta joudutaan. Ja niin valittiin Suomen tasavallalle kuningas. Ja hennot valkoiset naiskätöset jo ompelivat lakanoita maan uudelle, ylevämieliselle, jalolle ruhtinasparille, ja sitä ylevämielisemmälle ja jalommalle, kun kukaan ei tietänyt näiden luonteenlaadusta mitään. Mikä ihana unelma, mutta mikä surkeus, ettei se sittenkään täyttynyt! Mässääjät eivät saaneet Belsazaria! Mene tekel — — —
Niin, keskellä orgioitaan havahtuivat veren tahraamat mässääjät Saksan romahdukseen. Mahdoton oli käynyt mahdolliseksi. "Oli suistunut uljas muuri." Valkoisten patsaspyhimys, Der Kaiser, ja kaikki muut pienemmät pyhimykset mäiskähtivät pilvistä.
Der Kaiser.
Tuli sinunkin vuorosi siis, pääpyöveli. Hetkes on soinut. Tähän asti mut ei edemmäksi, jo kaikui sullekin kerta, sa murhaaja miljoonain. Miten turhaan tuhlasit verta, sitä kahlata kuitenkaan kun määräsi päähän et voinut.
Pien' ei sisin haaveesi ollut: maailma raunioittaa,
kaikk' kaataa, murskata, mullistaa ja kylvää kuoloa, murhaa,
ja raunioill' ylin mahtaja olla. Mut, onneton, turhaa
oli teiluritoimesi — kaikkeutta et voinut sa voittaa.
Sa ruumisvuorihin kompastuit, kuu pääst' olit maaliin,
verivirrat vellovat "sankari"-tietäsi salpaa,
korahdukset ja voihke ja vaikerrus sisimpääsi jo halpaa,
universumi vyöryvä kruunupään kukaties saa saaliin.
Kiroaa oma kansasi sua, osa senhän niin onneton, vaikee; idän kansat ja lännen ne myös yht'ainoota uhkaa ovat; ja vankileireillä Suomen sa myös näet nousevan nyrkit kovat, suist' orjain sieltäkin singahtaa kiro hurjan hurja ja haikee.
Ja niin kuin oltiin oltu varmoja Saksan hegemoniasta! Viimeiseen asti tiesivät kaikki Suomen porvarilehdet vakuuttaa: Saksa kestää, Saksa voittaa! Ja kun keskusvaltain peli oli jo tykkänään menetetty, kun se jo oli tietty tosiasia kaikkialla muualla paitsi Suomen suuren yleisön keskuudessa, jolle valkoiset sensuuriviranomaiset siivilöivät ulkomaanuutiset mieleisikseen, vielä silloin saattoi Suomen porvarilehdistä lukea tällaistakin: "Vielä ei suuri kamppailu ole likimainkaan ratkaistu. Vielä on toiveita siitä, että Bulgarian jalo ruhtinas ja hänen kansansa parhaimmisto saavat maansa pelastetuksi nimettömältä häpeältä. Vielä pysyvät Itävalta-Unkari ja Turkki horjumattoman uskollisina. Ja ennenkaikkea on Saksan vastarinta läntisellä sotanäyttämöllä päivä päivältä käynyt yhä lujemmaksi. Pitkä, peloittavan pitkä matka on ententen kanuunoilla vielä Berliniin, eivätkä ne koskaan tule sinne saapumaan, siitä on Hindenburg kyllä pitävä huolen valmistamalla niille yllätyksiä, jotka niille tulevat olemaan kaikkea muuta kuin mieluisia. Ja jos nuo laumat joskus astuisivatkin saksalaiselle kamaralle, josta taivas meitä varjelkoon, tulevat ne vastassaan tapaamaan yksimielisen, maataan rakastavan ja sen vuoksi voittamattoman kansan, joka ei taistele rahan- eikä kostonhimon yllytyksestä, vaan elämän ylevimpien ihanteiden puolesta (!!)."