Me keinumme elämän aalloilla ja etsimme valkamaamme, mut emme tiedä me poloiset sen koska kohdata saamme.
ja virran vyörtehet pauhaavat ja lainehet lyövät laivaa ja alle aaltojen kohtalo salahautoja, kuiluja kaivaa.
Mut nousta noista ja uskaltaa
yhä uhmata kohtaloansa,
on miehen määrä ja miehen työ,
hänen onnensa, ainoansa.
Ei taipua, vaikk' olis valkeana
joka puolella merten tyrskyt,
jyly pilvien sois salamoinensa,
yli purren löisi jo hyrskyt.
ja tyyninä hetkinä huoahtaa, vaan myrskyhyn valmis olla. On sankari vaan se, mi taistellen lyö leikkiä kohtalolla.
Kevät ehtii.
Kevät ehtii. Niin korkean kaaren kiertää jo meren takaa nouseva aurinko, mi sätehin selkein hohtaa. Väriloistossa kylpevät kinokset, kun sätehet niitä kohtaa, ja puissa on jäiset kukkaset, niin kauniit, ihanat, ihmeiset. Kevätviesti nyt ilmoja kiitää ja se auringon siivillä liitää avaruuden halki ja saapuu se kuin laupeus-enkeli kaikille ilotuntehen suuren tuoden, joka rintaan riemua luoden.
Kevät koittaa. Nyt taantuvi talvinen murhe taas, nyt voima, min heikkous maahan kaas' taas uhmaten henkiin herää. Polo, raukkakin toimeen ryhtyvi nyt ja tarmoa tahtoon kerää. Tien oudon polkija eksynyt, mi kaikkea täällä on epäillyt, maan varman tuntien allaan, epäuskon murtaa, tallaa ja nostavi päätään taivohon sulotuntehin huomaten auringon, joka hälle vastahan loistaa. — Kevät kauhujen kammon poistaa!
Kevät saapuu. Valon-kaipuu syttyvi sieluihin ja raskautettuin rintoihin kevät vapauslaulua soittaa. Tosi valheen valtoja vastaan käy ja pimeän peikot voittaa sekä sinne, miss' ei valoa näy, nyt soihtujen kanssa se ennättäy tulet syttäen kaikkialla. Ken nyt olis murheen alla, kun toivoa laulaa taivas, maa, kevät-riemua riutunut rinta saa? Ylös ihminen, murhees murra! Nyt ei saa kenkään surra!
Lainehtii laiho —