Lainehtii laiho eessä ikkunani uljaana uottain aikaa kukinnan, etäältä hiveleepi katsettani lahdelta vaahto laineen valkean.
Ja havumetsä tumma tuoksuansa
siivillä suvituulen mulle tuo,
rannalta lehto riemulaulujansa
ääntänsä säästämättä mulle suo.
Ja luonnon lauluhun ja riemuhunki ja Suomen kauneuteen korkeaan murtuupi murhe, karvas kaiho munki, rintaani riemun, levon, lohdun saan.
Nukkuos mieronmies!
Onnenkerjuri taivaltaan asteli alla mielin — Lintupa lehdossa oksallaan lauleli hellin kielin, viserti riemuin tuo.
Kulkuri saapui luo.
Sairas sielu ja sairas pää
painavat miehen mieltä,
kun ei onnea, auvoa tää
löytäne mieron tieltä.
Lehdon lintunen kuiskuttaa:
Lepäjä, laulua kuule;
laulelen riemua taivaan, maan,
riemua ilman tuulen,
lempeä, lohtuakin.
Kerjurin korvihin
entävät lintusen laulelmat.
Istuvi mieronmiesi.
Hukkuvat orpous aatelmat,
tuntokin tyyntyä tiesi.
Linnun lauluhun mieronmies nukkuvi lapsen lailla. Poissa on tuska ja tunnon ies, nälkäkin unten mailla. Nukkuos mieronmies!
Aikainen vuokko.