(Vainajalle)
Valkovuokko hangen alta nosti nuorteana pään, luuli, että kevään valta pohjolasta vei jo jään.
Erehtyipä kevätkukka,
valju valkovuokkonen,
pettyi pieni kukka-rukka:
takatalvi sorti sen!
Häijy, harmaa halla hiipi
pimeiköistä pohjasen,
runteli ja repi, riipi
vienon valkovuokkosen.
Kesken kevät-toivojansa, kesken utu-uniaan, kesken elon-onneansa vaipui kukka kuolemaan.
Sonetti I.
Soi leivon laulu kylmän kalseasti ja viluisesti käki kukahtaa, pohjoisen viima vinkuu ankarasti, jääkukkasissa nurmi nukahtaa.
Viel' etelä ei jaksa tänne asti suloista suvisäätä sirottaa, ei kevätpäivä paista paahtavasti, aurinko piilee pilven tumman taa.
On niinkuin kevät toisi tummaa turmaa ja takatalven lunta, hyytä vaan, mi kylmää, kuihduttaa ja tyyten surmaa,
mit' elonalussa on hiukankaan; ei sytä sydämiin nyt kevät hurmaa, ei nosta inehmoista ihallaan!