Sonetti II.
Suruisna silmäilee nyt sarkojansa ja huokaa huolissansa peltomies, mi säästänyt ei suinkaan vaivojansa, kun kynnöt, kylvöt taiten tehdä ties.
Oi, mist on musta murhe muodossansa ja mistä miehen tunnon tuskan ies? — Ei armas päivä paista peltoansa, piilossa pysyy taivon taikalies.
Ja joka päivä lankee ylähältä raskaasti vettä päälle laihojen, vie viljakullan kalliin kylväjältä.
auringon puute, pillat pilvien, ruis runneltuu ja maahan maatuu hältä, ei jyvin täyty tähkät olkien.
III.
Murros-aikana,
Nyt herätys käy kautta maailmoiden, soi syntysanat valkeen huomenen, mi vielä yössä uinuu unelmoiden, mut' tuntee, ett' on täys jo aika sen. Soi kaikkialla kohta sotatorvet ja joukot täyttää aukeat ja korvet, laps, nainenkin nyt yhtyy joukkohon, kun hengen ritarit käy taistohon.
Ja hengen aseet välkkyy kirkkahina valaisten tuliterin hämärää, on valon valkoratsut valmihina odottain johtajaa ja käskijää, ja sotalippu liehuu ylpeästi, niin korkealla ja niin käskevästi; yön halki loistaa lipun kirjotus kuin tulikirjaimilla: Vapaus!
Mut vielä puuttuu miestä, naista, lasta niin monta, monta valon riveistä; kun kaikk' on yhtynehet, silloin vasta nopeesti parvet voivat edetä. Niin voimakas ja vahv' on vainolainen; sit' ei voi voittaa joukko pienokainen, vaikk' ois se kuinka uljas, urhokas; on vihamiesi liika voimakas.