On valikoitu lauma vihamiehen ja sillä tuhatvuotten kokemus, on tottunut se sodan sortotiehen ja puutu silt' ei tarmo, urheus. Vaan uskon perustukset sillä horjuu, levottomuuttansa se turhaan torjuu; se pelkää uuden ajan armeijaa, mi kuulee kutsumusta korkeaa.
Mut pelkää ei se mahtiansa näyttää ja olla ylpee epätoivossaan. Se halvimmatkin keinot kaikki käyttää, ett' ois se vahva valhe-voimassaan. Ja lipustansa, veriin tahratusta, jok' on kuin eteläinen yöhyt musta, se tahtoo luoda lumivalkean, ett' tenhon sais se lailla puhtahan.
Niin: vahva, voimakas on vainolainen, mut voimakkaampi hengen joukko on, jos soturit sen, joka ainukainen lujasti luottaa valon voittohon. — Ken auringon voi estää nousemasta, yön aamun tullen valoon vaipumasta? Ken kehitystä kahlehtia vois ja kaiteen elonaattehelle lois?
Remuaville.
Voiko naiset naljaella, miehet hulluna meluta, inehmot ilossa olla, kansa kaikki karkeloida surkeassa Suomenmaassa, maassa peikkojen pahojen?
Kansa on kohtalon käsissä, kohtalon kovan ja kylmän!
Ellei siinä syytä kyllin eikä aihetta asian, niin lie syytä selvempääkin, kyllälti muretta muuta, monta huolta huutavaista, sylentäydeltä surua.
Eikö kuulu kellareista, alakerrasta elämän vaimojen valitushuuto, karjunta ylen kamala, leipähuolen hurja huuto, kuoleman-ikävän itku?
Ettekö älyä, kuule sekä selvästi eroita lävitse remun ja riemun, seasta sorean soiton nälkäkuoleman kiroja, vaivoja vähäväkisten? Ettekö tajua tuota edes aivujen avulla?
Eikö kuulu korvihinne, sydänten sisimpihinkin sylilasten sairas ääni, nyyhkytys nälän-alaisten, itku ja ikävä parku, parku päivistä pahoista?