Pajassa.
Kilkkaa, kalkkaa, moukarit mäikyvät, vasarat iskevät alasimeen. Paljetta painaa orja, terve ja nuori ja sorja. Orjia alasimellakin on. Tunnoton isäntä teettävi työtä päiveä, yötä.
Rauta ja teräs ahjossa kiehuen, räiskyen, riehuen, paukkina, helle ja hiilten hiuke, sysien synkkä tuike, raskas, rauhaton raataminen myötäinen orjien voimia kalvaa, turtaa ja halvaa.
Vieras rauta ja vieras työ. nälkä ja murhe ja kuolon yö elämänonnea onko?
Hän.
Niin tuskan kalvas hän on kasvoiltansa, ver-ruusut paenneet on poskiltansa, katseensakin on arka, levoton, äänensä ontto, sairas, soinnuton.
Myös hän on onneton, on niistä yksi,
jotk' käyvät surun kanssa käsityksin,
ett' toinen onnellinen olla saa,
vaikk' onnettuutta kantaa päällään maa.
Niin nuorna hän jo taakan alle pantiin
ja tyytyä sai tylyn elon antiin,
mi aina vain ol' liika vähäinen
ja turmelema orja-kyynelten.
Hän päivät, viikot, vuodet työssä raataa,
orjuutta huokain oman kunnon kaataa
ja orjalaumaan hukkuu kokonaan,
itsensä heikko varjo ollen vaan.
Ja mieti ei hän enää pelastusta,
ei etsi onnen eikä auvon usta,
vaan elon-vankilassaan vaipuvi
ja hiljaa niinkuin hiilos haipuvi.