Ei yksin hän! vaan tuhansia muita.
Elämä vapahtaa vain joitakuita,
joit' ei se surun alle sortaa voi.
Miks niitä täällä niin on vähän, oi?!
Kankurin virsi.
Kelle kangasta kutonen, kelle pirtoja pitelen?
Päivät pitkät pirta lyöpi, suihkaa sukkula somasti, lanka lentää, kangas kasvaa, vieras verka valmistuvi. Kelle? Kenpä sen sanoisi taikka arvata osaisi?
Kangas, kyynel-kiilto-pinta, orjaraukan tuskan tuote, ei ole ilona orjan eikä raatajan eränä, vaan sen viepi vieras vaikka orja oisikin osaton.
Eik ole itkusta iloa, huvitusta huolestani, kun on itkua isosti, huolta joka huomeneksi, vieras sukkula suruna, vieras pirta pintehenä, kätösissä vieras verka, elo orjana aloa.
Kappale eräästä juhlarunosta.
Täällä on siskoa, veikkoa monta leipäänsä vailla ja niin osatonta, että he tahtois kaatua, kuolta, kun ei he jaksa kärsiä huolta
nähdessä toisten kulkevan täällä perhojen lailla kukkien päällä huolia paitsi ja vaivoja vailla nälän ja puutteen ja valheen mailla.
Missä on onni köyhän ja kurjan, raatajan, kärsijän kohtalon nurjan? Kussa on vaikeus pimeän lasten, vuosien rauha harmaja-hasten?