Kolkosti kohisi koski, virta vierivä vihelsi, lunta tuiski tuuli jäinen pitkin kaupungin kaduille, pihamaille, porraspuille, päälle kattojen kasasi, kinos kasvoi ja kohosi, tukki tiet ja kujat kaikki, kuura puussa, kuura maassa, pakkanen tulen pureva.

Yö on. Äsken puoli-yötä takoi taiten tornikello, rautakolmio rämisi. Järjestyksen jäykkä miesi, vahti kaupungin katujen yössä yksin astelevi tuulen vinkuvan vihassa, pahan pakkasen käsissä. Kaikki kaupungin inehmot, herra, orja ja osaton, uinuvat unen hyväisen, lepohetkensä lepäävät kukin voimia keräten päivän vastaisen varaksi.

Toki yksi ihmislapsi, sykysyinen, synkkä henki valvovi väsähtymättä, aivan unta ottamatta hatarassa hökkelissä laitakaupungin kujalla. Tuolta tuikkivi tulonen, valopilkku pilkahtavi pienestä akkuna-pahasta, riepu-uudinten raosta talvi-yöhön, tuiskusäähän, pahan ilman illatsuhun.

Siellä sisällä tuvassa valvovi vakainen nainen, Katri, kuihtunut olento, surun sortama inehmo, tuuditellen, tyynnytellen heelmää hekkuma-elämän, isätöntä itkusuuta, joka värjyvi vilussa, nälän alla, angervoinen, tietämättä tuntematta vaivoja viluisen äidin, tuskaa itkevän emonsa, jolt' on mennyt, mennyt kaikki halu, hartaus elohon, kuollut usko, kuollut kunto, sydän särkynyt jälellä.

Eipä itke äitirukka, valittele valju nainen pahan pakkasen viluja eikä nälkää naukuvaista, itkevi inehmosien vihan viimojen viluja, tuomiota tunnotonta, auvotonta, armotonta, joka polkevi poloisen ihan astinlaudaksensa, tuhaksi, tomuksi, maaksi, armahdusta antamatta elon kestävän kulussa.

Parkuvi poloinen äiti, sydän synkkä sylkyttävi, vuoksi lapsosen vähäisen, synnintiellä syntynehen, jolla on elämä eessä, elo katkera alussa, syytönnäkin syitä täysi, viatonnakin viassa.

Katri, kuihtunut olento, surkastunut syksyn kukka, näki lapsen nukkuvaksi, unen armahan ilossa, pyyhki poies kyyneleensä silmistä ja poskipäistä, nousi, kasvonsa kohotti, katsoi ulos ikkunasta talvi-yöhön: tuuli, tuisku, lumi lentävä lepäsi, Pohjantähti tuolla tuikki, paukkui pakkanen pahasti, kuului kinahmain kohina, kosken kutsuva sohina. Syttyi silmät naisen nuoren, lieska katseessa kumotti, nousi, laski naisen rinta, povi vaipunut värisi, tutjutti tulinen tuska äitiraukan rintaluita.

Äiti onneton, osaton, särkynyt, sekavapäinen, vaateriepuja repäisi, otti palan palttinata. joihin kääri kantamansa, taiten saamansa sitaisi sekä sen keralla kulki, juoksi kosken kaltakalle koprua kovinta kohti. Sinne saamansa hukutti, kadottihe kantamansa paukkuvassa pakkas-yössä, yössä suurien surujen, jolloin Hornan henget käyvät inehmon ihalan luokse, virittävät verkkojansa, asettavat ansojansa heikon, horjuvan etehen, kurjan miekkosen menoksi, kuiskuttavat korvihinsa, laulavat lipeäkielin valhesointuja, suruja, kauhistusten kauhistusta, rinnan raastavat, repivät, särkevät sydämen, sielun, ilkkuen, ivaten vievät, voimattoman viime voimat.

Katri, vaipunut, vajonnut, eksynyt inehmoparka hoiperteli hökkeliinsä, katon alle astelihe, tunnotonna, tajutonna uottaen tilintekoa, palkkoa pahasta työstä.

III.