Ei löydä hän onnea ollenkaan, vaan surren vaipuvi varhain, kuin kirottu käypi hän vaivassaan ja hälle on hauta parhain: elämästä hän tahtovi päästä pois, näet mullassa rauha ois.
Kas, murheen enkeli liihoittaa yhä miehestä mieheen lentäin, hän uusia sieluja pauloittaa luo kunkin kauhuna entäin, ja raukkojen lauma se karttuu vaan ja kohta jo täyttää maan.
Sukukunta on sairasta sielultaan ja siinä on orjan verta. Oi, voimmeko nousta me koskonkaan, päät pystyssä käydä kerta ja täysin tuntea riemut nuo, joit' elämä meille suo?
Pois ruikutus! Työhön ja toimintaan jo käyköhön mies ja nainen, kukin lyököön omalla voimallaan pois tuska ja vaiva mainen. On heikolle apuna yhteistyö, kun häntä uhkaa yö.
Käsikädessä käytävä täällä on
omat voimat jos eivät riitä.
Ylös heikko ja käykösi taistohon
ja joukkoon itsesi liitä.
On tuska ja vaiva sun vainoojas;
sitä iske sa voimallas!
Pois ruikutus! Nouskohon kunkin pää
ja rinta jo tuskan alta!
Uus päivä jo vastahan kimmeltää.
Pian lyöty on vaivan valta,
omat voimat jos ihminen ymmärtää
ja jos kehnous poies jää.
On yllin kyllin jo kärsitty ja tunnettu tuskaa täällä, on liika paljo jo itketty ja kuljettu hiilten päällä. Tuta kerta jo täytyvi onnekkuus. — Ota vastahan aika uus!
Yölepakoiden aikana.
Yölepakoiden aika on jo täällä, taas luontoamme syksy syleilee ja kesän sulon sortaa hyyilä, jäällä ja huurrehuulin meille hymyilee.
Käy korpimailta, soilta häijy halla
ja pohjan perukoilta pakkanen.
On elo kaikki kohta niiden alla,
on armas päivä vanki varjojen.