Monet kerrat noussut on
arka aatos taivohon:
Koska pilvi pakenee,
utu, usva hälvenee?
Vait on taivas yhä vaan.
Hämärissä kuljetaan,
sokkosilmin astutaan,
langetaan ja langetaan,
ikävöidään ylöspäin, vaan ei käydä käsikkäin, kun ei toinen toisehen luota seass' sumujen.
eikä täällä yksikään,
jaksa, kestä yksinään.
Heikko henki horjuvi,
arka sydän sortuvi.
Mitä voipi voimakkain,
tahdokkain ja tarmokkain,
kun sen, min hän rakentaa,
toinen kohta kukistaa?
Babeltorni-toivehen
tappaa pyyde pikkunen,
kun ei veli veljeään
eikä edes itseään
täällä tunne, tajua, ei ees' tahdo tajuta. Siit' on summa sumujen, utujen ja usvien.
Koska koitti päivä sees, pienen pieni pilke ees?
Pois ruikutus!
Pois ruikutus! Raukkojen toimintaa on oihkia, voihkia aina. Ken tääll' yhä itkien vaikertaa, sitä elämäntaakka painaa, sitä pistää kohtalon ilkeä ies, hän on murtunut, mennyt mies.