Kummakos siis, jos Armaksesta heikkoudestaan huolimatta tuntui aika hyvältä lojuessaan siinä valoisan sairassalin avarassa vuoteessa ja väsyneillä aivoillaan jauhaessaan vastikään kokemiaan ja paraikaa elämiään merkillisiä seikkoja.
Mutta kaupunki oli silloin punaisten hallussa, eikä Armas tiennyt missä määrin yläluokan hyväntahtoisuus punasotilaita kohtaan, missä määrin herrasenkelien suopeus riippui sotilaallisesta asemasta.
Mutta siitä pääsi hän pian selville.
Ei näet aikaakaan, kun kaupunki jo oli valkoisten vallassa, ja kauhuviestit ehtivät sairaalankin siihen asti niin rauhaisiin suojiin: työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin aseellisia, tapettiin aseettomia, tapettaisiin kaikki…
Sairaalassa oli kaikki mullin mallin: punaiset potilaat vaikeroivat entistä äänekkäämmin, tohtoreita ei näkynyt missään, hoitajattarilla ei ollut aikaa ja uusia potilaita tuotiin yhtenään — ei enää punaisia vaan valkoisia, aina vain valkoisia. Armasta oikein ihmetytti, minne mahtoivat kaikki punaiset haavoittuneet joutua, kun kerran kaupungissa oli villillä raivolla taisteltu yhteen menoon viikkokausia; eihän niitä vain, eihän niitä vain tapettu niitäkin?
Armaksen valtasi kauheat aavistukset. Hän oli muutamien päivien tietämiin nähnyt hoitajatartaan vain vilaukselta. Olisi niin kovin tehnyt mieli kysyä…
Mutta siinäpä jo saapuikin hänen herranenkelinsä — entistä niukkahymyisempänä, mutta kuitenkin kuoppaset poskilla, kuten tavallista.
Armas tekemään jotakin kysymystä, mutta ei tiennyt mitä hänen oikeastaan piti udella. Kunnes yhtäkkiä umpimähkään kysäsi:
— Mitäs, jos minä tästä paranen, niin mitäs minulle sitten tehdään?
Ja kas: koskaan ei hoitajatar ollut hymyillyt niin herttaisesti, koskaan ei hänen silmänsä olleet välähtäneet niin vilpittömästi kuin nyt vastatessaan Armaksen arkaan, huolentäyteen kysymykseen: