Ja niin raahattiin nämä vaikeasti haavoittuneet, kuumeiset, ehkäpä viimeisillään viruvat punainvaliidit asemalle ja viskattiin kylmiin, siivottomiin ja sietämättömästi koliseviin rahtivaunuihin kuin mikä kauttakulkutavara: junalle vietäessä pudottivat huolimattomat kantajat Armaksen paareilta, vastikään sidottu reisivaltimo aukeni, tuska typerrytti poloisen tajuttomaksi. Nostettiin ylös, työnnettiin vaunuun. Juna vihelsi, nytki, lähti.
Ja kuudensadan kilometrin pituisella taipaleella, kahden vuorokauden matkalla — muiden kärsimystensä pääkallonpaikalle heitettyjen toveriensa vaikeroidessa — vuodatti tajuton Armas vähitellen verensä kuiviin, vuosi "hiekkaan" nuoren luokkansapuoltajan hurme, tihkui pisara pisaralta kuin kallein uhriöljy, jolla turhaan koetetaan lepyttää jotakin julmistunutta hirmujumalaa.
Niin että kun tämä liikkuva kärsimysten helvetti vihdoin pääsi perille ja paikalliset valkoiset riensivät ottamaan vastaan haavoittuneita "pahantekijöitä", joita "kumma kyllä ei oltu ammuttu", ei Armas enää pannut valkoista ihmisystävällisyyttä koetukselle: herjattu työläishenki oli jo jättänyt hennon, raadellun tomumajansa, nuoren proletaariurhon sairaaksi kidutettu sielu rääkätyssä ruumiissa sammunut, suuren väärentämättömän inhimillisyyden uskollinen esitaistelija oli kallistanut päänsä epäinhimillisyyden, raaimman petomaisuuden ristillä.
Oli nukkunut nuori kumoussankari, tehnyt seuraa niille kymmenille tuhansille tovereilleen, jotka valkoiset lakaisivat tieltään pysyttääkseen uhriensa silvotuille luille hirmuvaltansa, jonka jokainen piirre puhuu luihusta sydämettömyydestä.
PUOLIKUOLLEEN PROLETARIAATIN RUUMIILLISTUMA
Jossakin kaukana ulvoi koira haikean alakuloisesti. Välillä ulina katkesi muuttuen tuskin kuuluvaksi luskutukseksi, kunnes taas kuului keskeytymätöntä ulvontaa.
Mutta jostakin lähempää kuului epäselvää, muodotonta remua. Korva eroitti oven mäiskettä, vetopelin ääntä, humalaisten hoilotusta ja jotakin, joka saattoi olla tanssin jytinää, mutta kaikki sulautui ikäänkuin äänenvaimentajan tukahuttamaksi sorasoinnuksi. Toisinaan vain läjähti ovi äänekkäämmin, kuului selvä hihkaisu ja päihtyneen kitalaesta vaivoin ulos ryömivä:
— Perrkele!
Valkoiset juhlivat jossakin lähettyvillä.
Mutta aivan lähellä, aivan kuin hänen omasta, jonkin painon alla puristuvasta rinnastaan lähteneenä kuului huokaus, kuului toinen ja kolmas — väriseviä, kammottavan yön hiljaisuuteen riutuvia huokauksia. Kunnes lakkasivat. Viimeinen — yhtäkkiä esiintyöntyvä tuskainen voihkaus, se kaiketi oli hänen omansa, sen kuullessaan hän ainakin vasta huomasi oman itsensä, alkoi ajatella, koetti pohtia. Mutta ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänen oli tavattoman työläs, että jokin hirvittävä paino oli hänen rinnallaan, että hän oli tavattoman ahtaasti jossakin, missä oli miltei mahdoton hengittää, että johonkin paikkaan hänessä koski kipeämmin kuin muualle ilman että hän kykeni pääsemään selville, mihin, ja että hänen kasvoilleen valui ylempää, missä oli jotakin muodotonta hänen päällään, jotakin lämmintä, valuen valumistaan mutta myös tyrehtymistään tyrehtyen, kunnes kohta tiukkui vain yksinäisiä pisaroita, jotka hyytyivät hänen kasvoilleen, silmilleen, sieramilleen, suulleen ahtaaksi naamioksi, joka tuntui tykkänään salpaavan hengityksen. Mutta kaikki oli yhä kuin unta.