Hän palasi tuohon järkyttävään hetkeen, kun valkoiset olivat järjestäneet heidät riveihin, jotta voitiin ottaa joka kymmenes ammuttavaksi. Hän muisti aivan elävästi, kuinka hän oli koettanut vilaista rivin päähän saadakseen selville, sattuiko arpa hänelle, ja kuinka hän sitten oli koettanut lukea: yksi kaksi kolme, mutta vaikka hän olisi kuinka yrittänyt, niin sotkeutui hän aina, kunnes yhtäkkiä joku, joka oli ääneen laskenut yksi kaksi kolme, sanoi aivan hänen edessään: kymmenen. Tosin hän luuli, ettei sillä missään tapauksessa tarkoitettu häntä, vieläpä tuntui oikein turvalliselta, ettei se sentään sattunut hänelle — hän olikin niin väsynyt ja onneton, ettei hän olisi mitenkään jaksanut —. Mutta sitten hän ihmeekseen kuuli, että hänelle alettiin kiroilla, ja, ennenkun hän vielä oli päässyt selville koko asiasta, oli joku tarttunut hänen käsipuoleensa ja riuhtaissut hänet rivistä muiden ammuttavien joukkoon. Sitten oli valkoisten päällikkö, naurettavan nuori ja tinasotilasta muistuttava pojanräähkä, pingoitetulla mahtipontisuudella karjaissut: mars!
Vasta tällöin oli hänelle täysin selvinnyt koko kauhistus. Oltiin siis todellakin menossa koirahaudalle. Hän ei kyllä ollut mielestään tuntenut mitään tavatonta pelkoa, mutta kun tapettavien joukko lähti liikkeelle, ei hän päässyt paikaltaan minnekään. Oli aivan kuin hänellä olisi ollut lyijyä jäsenissään. Hän oli kuin hukkuva, joka tietää miten hänen olisi liikutettava käsiään ja jalkojaan, mutta ei jostakin kummallisesta syystä voi sitä tehdä. Vasta kun hänen vieressään tepasteleva valkoinen sotilas oli tarttunut kiväärinputkeen aikoen sen perällä hutkaista hänet liikkeelle, alkoivat hänen jalkansa totella. Muuten hän muisti yhä vielä niin elävästi tuon valkoisen. Pitkä, laiha, kalpea, ennenaikaa vanhentunut, lasit nenällä. Hän olisi ottanut valalleen, että tämä oli nuori pappi tai papinkokelas.
Mutta tuskin oli hän päässyt liikkeelle, yhtynyt tapettavien kuolemanraskaaseen tahtiin, kun jono sotkeutui. Joku hänen edellään oli lyyhistynyt läjään. Jono huojui sadatusten kaikuessa eteenpäin, ja yhtäkkiä oli hän kompastua tuohon tupertuneeseen toveriinsa. Tämä oli iäkäs, kuihtuneen näköinen, jo harmaissa oleva työläinen. Valkoisten manauksista elähtymättä virui poloinen siinä avuttomana suunnaten pohjattoman toivottoman katseen johonkin avaruuteen: Ajatteli ehkä omaisiaan, vaimoaan, lapsiaan. Mutta nyt julmistui pitkä lasisilmäinen. Kohotti kiväärinsä, jota hän yhä piteli putkesta, ja iski maahan vaipuneen työläisvanhuksen pään murskaksi. Laski sitten kiväärin olalleen, ja jälleen eteenpäin tapettavat, murhaajapappi ja muut valkoiset.
— Mars mars!
Hän, joka nyt makasi siinä ruumiskasassa ja ajatteli, muisti vielä kuinka aivoja oli roiskahtanut hänen saappailleen ja kuinka hänen oli tehnyt mieli pyyhkiä pois tuota valkoista tahnaa mutta sitten ajatellut, että eihän sitä pitkälle mennä. Pyyhkii sitten, kun pääsee perille —.
Mutta juuri kun oltiin päästy yhteiskuopalle — edellisenä päivänä ammutut olivat kaivaneet niin valtaisan haudan, ettei heidän nyt tarvinnut rasittaa itseään sillä — puhkesi muudan nuori, hirveän nuori ammuttava yhtäkkiä tolkuttomasti puhumaan:
— Mitäs tämä nyt oikeastaan on? Tämähän on ihan hassua. Ei, ei, ei! Kotiinhan sitä pitäisi. Sotahan on loppunut. Herra jumala. Mehän olemme sotavankeja. Eihän meitä saisi — — —
Alkoi jatkaa mutta purskahtikin — nauruun. Nauroi kimakasti, sydäntävihlovasti. Sielu oli sammunut.
Joku toinen taas hänen takanaan yritti höpistä rukousta. Höpisi mutta siitä ei tullut sen valmiimpaa. "— — — joka olet taivaassa. Pyhitetty — — —". Sitten takertui kieli.
Mutta nyt tapahtui jotakin tavatonta. Oltiin jo valmiina. Valkoiset jo jonkun matkan päässä virittelivät kivääriensä hanoja. Vallitsi hiiren hiljaisuus. Kuului vain jonkun tukahutettu nyyhkytys.