— Mutta minäpä tunnen teidät. Olenhan tässä teidän töllissänne syntynyt ja kasvanut.
— Valetta, ärähtää isäntä uudelleen ja kysyy muilta mukana olevilta tuntevatko nämä vieraan.
Eivät tunne.
— Vehkeilijä olet, vakuuttaa isäntä. Eihän niin kutsuttu isäsikään ollut kuollessaan niin vanha kuin sinä, ja silti sinä mukamas olisit hänen poikansa.
— Ja kuitenkin olen. Se teidän valkoinen kulttuurinne vain on minut vanhentanut. Laskivat kotiin, ennenkun se ehti viedä minut hautaan siellä.
— Valkoinen kulttuuri! Kyllä minä annan sinulle valkoista kulttuuria, ilkkuu isäntä, tarttuen kiväärinsä putkeen mielien sen perällä iskeä vieraan pääkallon mäihäksi.
Toiset kuitenkin estävät. Näkevät, ettei tässä tarvita enää mitään kulttuurivälineitä, olkoon tuntematon sitten kuka hyvänsä.
Isäntä rauhoittuu saatuaan purkaa sisuaan, hankkiutuu joukkoineen pois mutta ulvahtaa lähtiessään neljäjalkaisen ammattiveljensä säestämänä:
— Korjaa luusi täältä, perkeleen bolsheviki!
Sitten lähtee, lähtevät miehet, lyhdyt vilahtelevat, koira mennessään nalkuttelee nyreänä.