"Oikeus" huokasi helpotuksesta. Sillä hyvätuulisuudestaan huolimatta oli se — pantuaan merkille todistajan ilmeisen levottomuuden — hetken pelännyt, että tämä ehkä alkaisi puhua typeryyksiä — äityisi kertomaan mitä mahdollisesti tiesi. Mutta eipäs — herran kiitos.
Todistaja ei siis tiennyt mitään, ja sai mennä.
Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli, helähti hänen takanaan mitä sydämenpohjaisin nauru. Syytetty antoi todistajan sillä ymmärtää, ettei hän ollut muuta odottanutkaan: tunsihan hän tuttavansa. Olihan hän siksi monta kertaa ollut tekemisissä tämän ja monen muun valkoisen isänmaanystävän kanssa, että tiesi mitä sorttia nämä olivat väkeä. Olipahan vain lystikseen pannut miehen valkosielun puntariin. — —
No niin. Oikeus ei suvainnut mitään lieventäviä asianhaaroja. Päinvastoin: tyttöhän oli syyttä suotta vain vaivannut oikeutta, ja niin tuomittiin kelvoton ystävättäremme niin ja niin monen vuoden kuritushuonerangaistukseen.
Kuinkas myös.
Mutta sosietee ei ollut oikein tyytyväinen kamreeriin. Sanoi tämän esiintyneen typerästi.
Eihän tämän nyt olisi tarvinnut mennä ottamaan valalleen, ettei hän lainkaan tuntenut syytettyä — herra jumala: kuka tässä nyt sitten ihan ilman virhiä on, hm —. Olisihan hän voinut rykäistä ja sanoa jotakin, että kenpä ei nyt häntä tuntisi tai jotain sinnepäin, joskaan ei sen enempää. Mutta niin jyrkkä, naurettava kieltäminen, se ei vaikuta oikein vakuuttavasti, varsinkin kun nyt jokainen ymmärsi, että se likka-pahuus se oli hänen henkensä pelastanut, joskaan ei ollut sanonut sitä edes oikeudessa. Vaikka toisakseen: mitäs siitä, kunhan tyttö vain sai tuomion.
Niin päätteli valkoinen valioyleisö, ja klubeissa piisasi pitkälle hauskuutta siitä, miten katutyttö oli tehnyt kamreerin vaarattomaksi.
HERRASVÄKI MENI SAAREEN
Herrasväki meni saareen, sun fralilalilei.