Ei, miehekäs ei Kulmala juuri ollut, ja varsinaista sankaruutta ei hänen ajan muutenkin ennen aikaansa ravistuttamaan nahkaansa mahtunut, ei niin hiventäkään.
Se nähtiin nyt parahiksi. Oli puhjennut luokkasota. Silmittömän verenhimon kannustamina, kerta kaikkiaan päättäneenä nujertaa viime aikoina tyytymättömäksi käyneen maan työväenluokan parveilivat suurrahakkaiden, suurkeinottelijain, suurnylkijäin ärsyttämät yläluokan sakka-ainekset hampaisiin asti aseistettuina työväenkeskuksia kohti. Vyöryi aikakauden loka valmiina hautaamaan alleen yhteiskunnan hyödyllisen osan. Tarttuivat aseisiin varsinaiset veijarit, joille lähimmäisen henki ja omaisuus ei koskaan ollut merkinnyt mitään, mutta tarttuivat myös muut sellaiset ainekset, jotka tiesivät aikansa koittaneen, jotka tunsivat käyvänsä tarpeettomiksi, ellei ajoissa pistetty puukkoa sen luokan kurkkuun, jolla oli kieltämättömin, niin, jolla yksin vain oli oikeus astua ylitsevuotavan elämän pitopöytään, mutta joka tähän asti ja varsinkin viime aikoina oli saanut kaluta luita, joita sille oli viskelty kuhnurein lihapadoista.
Oli puhjennut luokkasota, ja eri paikkakuntain työläiset puolestaan riensivät puolustamaan keskuksiaan. Niinpä kaikki Kulmalankin toverit. Koko sahayhteiskunta tyhjeni yhtäkkiä miesväestä. Jäi jäljelle vain joku järjestelmän kypsäksi pilaama mätämuna, joku hajallinen visvakupla. Onhan joka kylässä oma hullunsa ja viisaansa, joka useimmiten merkitsee samaa. Täytyy myös olla Juudaksensa — kuka sitten antaisi ilmi tovereitaan ja kiipeisi näiden ruumiiden yli armopaloille. Jäi jäljelle vain nämä akanat ja — Kulmala, saamaton ystävämme. Muut liittyivät punakaartiin. Ja jos kaartissamme oli urhoja — ja kuka sitä enää kieltää —, niin niitä eivät olleet vähemmän sahalaiset. Tekisipä ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa olisi ollut enemmän tätä samaista ainesta, joka ei kyllä ollut niin erin selvillä mitä Bebel oli sanonut Stuttgartin puoluepäivillä tai mitä joku muu kelpo sosialidemokratinen teoreetikko oli lausunut joillakin muilla puoluepäivillä, mutta joka tiesi mitä työttömyys ja mitä nälkä ja nälän vaivoissa vaikerteleva lapsijoukko tahtoo sanoa, mitä merkitsee ylenkatseiset potkut ja mitä merkitsee rähmiä kuin eläin maailmannavalta toiselle, mitä merkitsee maleksiminen Muurmanskilla, Viaporissa ja Moskovan takana, mitä merkitsevät ryysyt ja syöpäläiset ja taudit — kaikkinainen työläiskurjuus samaan aikaan kun sahanherrat ja kaikki muut herrat hykertelevät hyppysiään ja voivat niin hyvin, ettei milloinkaan ennen; — työläisryhmä, joka paremmin kuin ehkä mikään muu Bebelittäkin tiesi, että työväkeä nyljettiin, petkutettiin ja kuristettiin ja että se nyt oli päätetty kertakaikkiaan painaa suohon suolivöitä myöten, antaa sille kuulaa kalloon, ja joka ymmärsi, ettei tätä kaikkea väkivaltaa vastaan löytynyt muuta kuin yksi keino: väkivalta ja joka sen takia tappeli urheudella sellaisella, ettei siitä ole aavistustakaan niillä kaikellaisilla, jotka nyt piipittelevät heikon äänensä sorruksiin "urotekojen" johdosta, jotka useimmiten supistuivat aseettomien työläisten murhiin ja taskuvarkaan toimiin; — niin, tekisi ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa todella olisi ollut enemmän tätä ainesta, niin, vaikkapa nyt ei olisi saavutettu voittoakaan, olisi peli kuitenkin pysynyt tasaväkisempänä ja maa olisi ajoissa vapahtunut monen monesta Sippolasta ja minkä nimellisiä ne kaikki yläluokan siunaamat työläisten ammattitappajat ovat.
Mutta miksi hengästyttää itseään rientämällä tapausten edelle.
Palatkaamme takaisin Kulmalan könsään, missä lapset on parahiksi saatu nukkumaan ja kaiketi uneksivat kaurankuorikannikoista — edes uneksivat.
Mutta vanhemmat eivät nuku. Valon puutteessa oli jo aikoja sitten maattu kassaan, ja tyhjä maha ja toivoton mieliala, niistä ei päänalaiseksi. Lisäksi oli sähköä ilmassa. Riittihän luokkasodasta puheen aihetta loppumattomiin. Asia oli kuitenkin Kulmalan mielestä jo jauhettu päähän saakka. Käänsi siis kylkeä ja oli nukkuvinaan. Mutta muijan mielestä ei oltu edes kajottu pääasiaan. Makasi harrittaen apoavoimin silmin sysipimeyteen ja pohti. Äänettömyys. Kuului vain viimeisiään veisaavan kellon avutonta, ontuvaa naksutusta.
Ei voinut kuitenkaan Kulmalaska enää pidättää itseään, vaan tyrkkäsi miestään kylkeen ja tokaisi:
— Jokos nukut?
No, Kulmala ei nukkunut, mutta aavisteli, että parempi hänelle, jos olisi nukuksissa — sen oli akan äänessä jotakin, joka oli omiaan hermostuttamaan, ja siksi toiseksi, jos hän tahtoi olla oikein suora, niin täytyi hänen itselleen myöntää mistä oli kysymys. Yritti kuitenkin ensin olla nukkuvinaan, mutta heitti tehettelyn kesken — kuten tavallista — ja kiusaantuneena melkein ärähti:
— Enhän minä tässä.