Sun selkäsi on köyrtynyt,
on hapses harvenneet,
Oi miksi, miksi vielä nyt
noin paljon työtä teet?
Ja ethän edes, vanhus sa,
sarkaasi kuokikaan,
muokkaathan vieraan peltoa
kuin orja aina vaan.
Et myöskään eteen lastesi
aherra ahkeraan,
kun hyljäten sun, luotasi
he poistui maailmaan.
Miks siis noin ylivoimin sa
kuokkaasi käyttelet,
jo herjetä ja huoata
sa tahdo, ukko, et?"
Ei vastausta vaari vaan
suo mulle ensinkään,
ei hellitä hän kuokastaan,
ei heitä vartta tään.
Vaan helmikirkkaat kyynelet nyt vaarin silmät saa ja kasvot kurjat, kurttuiset ne maahan vuodattaa.
JUHLIEN JÄLKEEN
Nyt elää suot ja raaka massa liikkuu ja hongat horjuu, kun pohja alla kiikkuu, ja merkit näkyy auringossa, kuussa ja tähtimeressä ja muussa.
Ja tulevaisuus hohtaa töiden takaa, tuo aika uus mi tasan onnen jakaa, kuin selkein päivä, kirkkain huomenhetki, kun päättynyt on öisten valtain retki, ja varmuus kasvaa jättivuoren lailla ja kenkään sit' ei enää ole vailla.