Voi kuink' on kaunista kansa, kun se itkien, nauraen katkovi kahlehiansa ja pohja sen alla on paattaa; kun kyltynyt on se jo onnettomuuteen ja tahtovi tuskasta riemuhun uuteen, min töillä se ansaita saattaa.
Ja kuink' on se ylväs ja suuri, vaikk' äsken se viel' oli heikko ja horjuva juuri kuin ruoko, mi tuulessa taipuu, ja se ei ole tovinlasten heiluva joukko, ei toivoton, töis' epätietoinen, houkko, Vaan joukko, joll' on pyhä kaipuu.
Se on uudenajan ristinväki, joka tulevan taivaansa elämässä näki ja uskoa myös sitä tohti; joka kulkee varmana varmahan maaliin ja saa myös varmasti onnensa saaliin, joka sielujen silmihin hohti.
TAISTELU KÄYMÄÄN!
Surkeus, surkeus koska sa lakkaat,
milloinka päivämme paistaa?
Kalpeina, valkeina vaivansa alla
sammuvin silmin,
kuolevin katsein,
koukussa käyden,
läähättämällä
kulkevat luonnon korkeat herrat,
ihmiset täällä,
orjina vapaat ja vapaiksi luodut,
juhtina teillä,
joill' ei loppua laisin.
Suissa on siteet ja kielissä kahleet
ihmislapsilla, joilleka vainen
haastamistaito ja suun sanat suotiin.
Hyi tätä pilkkaa ja sortoa luonnon,
hyi väkivaltaa
alhaista, inhaa,
luonnottominta ja kauhistavimpaa!
Eikö jo pakahdu piinattu luonto,
kärsiessänsä
tällaista täällä,
taikka se lankea vuorena noiden
kurjien yli,
jotka sen kauneutt' tallaa ja sylkee,
rutsaajajoukon
mielettömimmän ja hullun?
Eikö jo suoriu sorrettu lauma
päällensä pannen
sotisovan sorjan
teilaajiansa
vastahan vimmoin ja kiukuin,
kun ylivoima on sillä ja voitto
varma on taattu?
Taistelu käymään!
Pitkin linjaa taistelu käymään
armahtamatta
vastustajoita,
koska on armahdus käytetty kaikki
aikojen vierren,
eikä se satoa suonut.